Kaksoiselämän kammotus

Katsoin eilen Ylen Areenasta Arto Nyberg -ohjelmaa, jossa oli vieraana psykologi, kaupunginvaltuutettu ja vaikka mitä Pekka Sauri. Hän aloitti vuoronsa aikalailla hätkähdyttävästi ja kertoi eläneensä ihan näihin päiviin asti kaksoiselämää. Siis sellaista elämää, jossa hän on tavallaan elänyt pintapuolisesti ihan toisenlaista elämää kuin mihin sisäinen minänsä on kaivannut. Ja hetkellisesti tuo toinen elämä on ottanut muotoaan eri tavoin. Sauri ei kummoisesti avannut ihan tätä kaksoiselämän ilmiötä, mutta minun täytyy myöntää, että tiedän aika täsmälleen, mistä hän puhuu. Tai ainakin minä koen eläväni tietynlaista kaksoiselämää ihan vaikkapa juuri nyt. Ei välttämättä samankaltaista kuin Pekka Sauri, mutta kaksoiselämää kumminkin.

Toki meillä on erilaisia minämuotoja. Erilaiset minät tulevat esiin erilaisissa tilanteissa, erilaisissa rooleissa, erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä. Töissä, kotona, puolisona, isänä, kaverina ja niin edelleen. Ja tämä on tietenkin ihan hyväksyttävä minuuden joustavuus, tuolla tavalla taitavat elää ihan joka ikinen ihminen maapallomme päällä.

Uskon Saurin puhuneen paljon syvemmästä kahtiajaosta kuin tuollaisista kontekstin tekemistä tempuista minuudelle. Hän taitaa puhua siitä, että hänellä on selkeästi ollut kaipuu tehdä eri asioita kuin mitä hän on tehnyt ja olla erilainen kuin mitä hän on ollut. Miellyttämisen halu, velvollisuuden tunto ja niin edelleen ovat sellaisia tekijöitä, jotka saavat aikaan tuollaisen kaksoiselämän. Siihen ei siis (välttämättä) liity esimerkiksi rinnakkaisparisuhteita, vaikka monasti varmaankin moni päätyykin myös elämään parisuhteissaankin kaksoiselämää.

Ymmärrän tuon kaipuun. Olen itsekin tavallaan elänyt tähän asti sellaista elämää, jossa teen asioita, koska niin kuuluu tehdä. Ikään kuin meillä olisi joku mystinen säännöstö, joka kertoo meille olemisen muotomme, halumme, kaipuumme, tapamme elää ihan vain ikään kuin lakikirjamaisesti. ”Kuin kuuluu tehdä” tarkoittaa sitä, että me annamme elämämme tietynlaisen robotiikan tai ennalta-arvattavuuden käsiin, emmekä kuuntele itseämme. Emme kuuntele sitä, mitä itse haluamme ja kaipaamme, vaan yritämme aistia muista ihmisistä, että mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minä teen, jotta minä tulen hyväksytyksi. Kun en uskalla edes kokeilla sitä, että hyväksyisikö joku minut, jos teen tai olen niin kuin haluaisin.

Täytyy tässä välissä vielä mainita, että ei kaksoiseläjä tee asioitaan pahuudesta käsin, vaan peloista käsin. Hän ei halua satuttaa muita tekemällä kuten hän tekee. Hän tosin satuttaa itseään, mutta siitähän ei jää kiinni – muille kuin itselleen.

Minä en vielä voi kuuluttaa olevani toipunut tästä kaksoiselämän ikeestä. Teen aivan liikaa arkipäivän valinnoista aina suuriin elämää koskettaviin valintoihin asti ihan vain muista lähtökohdista kuin niistä, joista todella haluaisin niitä tehdä. En suoraan sanottuna oikein välttämättä osaisi tehdä asioita, kuten haluaisin. Tässä minä olen ja kirjoitan, 47-vuotias aikuinen mies, joka ei oikein tiedä, kuka on ja mitä haluaa. Se kuulostaa kummalliselta, ja niinhän se onkin. Kerron vain ikävät uutiset: minä en ole ollenkaan ainoa tässä tilanteessa. Meitä on monta, meitä on paljon.

Ympäröivä maailma voisi rohkaista meitä enemmän olemaan omia itsejämme. Mutta meilläkin on aina vastuu siitä, että emme anna muiden liikaa vaikuttaa siihen, mitä olemme ja teemme. Aikaa myöden varmasti vahvistuu se usko siitä, että meidät hyväksytään tällaisina kuin olemme. Meitä ei hylätä, vaikka teemme valintamme kuten me haluamme ne tehdä. Jos meidät hylätään, olemme selkeästi vain väärässä porukassa. Kunnon ihminen ei hylkää tai vieroksu sellaista ihmistä, joka on oma itsensä.

Kiitos, että hyväksyt. Ja luet.