Turhan päissäni

Olen turhan päissäni

Rakastaakseni sinua

Kuten jumalat sen tarkoittivat

Kun ilta taipuu yöksi

Ja seinien staattiset perkeleet

Heräävät eloon

En osaa lausua nimeäsi

Koska en tiedä sitä

Muistan vain silmiesi valkeuden

Ja sanojesi synkkyyden

Sanoit:

Jos haluaa täyden kontrollin,

On irroitettava ote ruorista

Purjeiden lepatus

Ennakoi vapautta

Repeämät vahvistavat kokonaisuuden

Myrskyn tullen olemme valmiina

Koska kaaoksen keskellä

Rikkinäisimmät ovat ehjimpiä

Lusikkaan laittautuessamme

Mietin:

Ei mitään järkeä

Ei mitään mieltä

Ja silti kaikki

On tässä

Ja on nyt

Jumalat siunaavat sen

Jota meillä ei vielä ole

Jonka keskellä me loppumme kohtaamme

Josta jumalattomat etsivät epätoivoisesti juotavaansa

Janomme ei sammu juomalla

Vaan nauttimalla

Henkinen kodittomuus vaivaa

Tästä aiheesta tuntuu vaikealta kirjoittaa, ehkä siksi, että se on sangen kiusallisen iso osa omaa identiteettiäni. Tai siksi, että en oikein osaa tarkkaan sanoa, että miten se liittyy masennukseeni. Todennäköisesti liittyy jopa voimakkaasti, mutta miten ja miten paljon, sitä en ehkä osaa kuvata tai hahmottaa. Tarkoitukseni näissä kirjoituksissani on ollut muun muassa valottaa sitä prosessia, joka saa aikaan ja kasvattaa minussa masennusta. Siksi yritän tässä avata tätäkin aihetta. Kiitos, että ymmärrät vaillinaisuuteni.

Koen alituista ja kroonista ulkopuolisuutta melkeinpä missä tahansa kontekstissa. Olen luonteeltani tyylipuhdas introvertti, vaikka sitä ei minun olemisestani tietysti heti välttämättä havaitse. Halajan päästä lavalle esiintymään stand up -komiikassa ja monituisisssa sosiaallisissa tilanteissa tuppaudun olemaan äänessä enemmän kuin muut. Tästä voisi tietysti päätellä jotain ihan muuta persoonastani kuin sen, mikä on pinnanalainen todellisuuteni. Tietty äänekkyys ja tyrkyttäminen itseäni esiin lienee jonkinlainen vastareaktio sille, että koen sitä ulkopuolisuutta. Haluaisin kai jopa karistaa sen ulkopuolisuuden tunteen. Haluaisin kuulua joukkoon, totta kai.

Se, miksi en koe kuuluvani porukkaan, lienee monimutkainen teema. Huomaan olevani luonteeltani sellainen, että kartan sellaisia asioita, joita isot ihmismassat tekevät. Haluan tehdä asioita mieluummin vähän omaperäisemmin ja omalaatuisemmin. Jos haluaa kuulua porukkaan, ei välttämättä ole optimaalisinta yrittää olla omaperäinen. Ihmisryhmät nyt vain toimivat niin, että siinä halutaan koota samalla tavalla ajattelevia tai tekeviä yhteen. Ihmisen geeniperimään on jopa kirjoitettu vieraan kaihtaminen osana eloonjäämisvaistoa. Sitä en tiedä, miksi minulle tuo vieraan kaihtamistaipumus on mennyt melkeinpä päälaelleen. Hyvinä hetkinä olen ajatellut, että en haluaisi tehdä asioita niin kuin muut ihan sen takia, että muiden tekemiset on siis jo koettu ja elämäni mielekkyyden ylläpitämiseksi voisin kokeilla jotain muuta.

Huomion hakeminen sosiaalisissa tilanteissa ja sitä vastoin persoonallisesti asioista ajatteleminen ja tekeminen saavat aikaan aivan kamalan ristiriidan, jos ihan rehellisiä ollaan. Samalla kun persoonaani kuuluu sangen voimakas miellyttämisen halu, niin tuosta yhtälöstä ei voi syntyä oikein muuta kuin ihan kunnon soppa ja totta kai sitten vaikkapa masennus. En kaipaa massojen ajatuksia, mutta kaipaan heidän hyväksyntää ja huomiota. Haluan selkeästi pelata kaksilla korteilla ja sehän ei tunnetusti toimi ollenkaan kunnolla.

En ole siis tainnut oikein sisäistää elämäntyylini ristiriitaisuutta. Minun pitäisi kai päättää, että haluanko suurten yleisöjen huomiota ja hyväksyntää ja siten tehdä asioitani sen mukaan. Tai jos haluan jatkaa persoonallisella linjalla, minun pitäisi varautua siihen, että en pysty surfailemaan sosiaalisuuden aallonharjalla. Tämä ristiriita lienee yksi kasvualusta masennukselleni. Jippii.

Tai sitten yritän tässä hakea isompaa kokonaisuutta kuin mikä on edes tarpeen. Ehkä se riittäisi, että saisin kokea ihan keskeisimmässä elämässäni sen, että minut hyväksytään tällaisena kuin olen, minun tapani ajatella ja tehdä ovat hyväksyttyjä lähimmille ihmisilleni. Ulkomaailman kanssa tekeminen on ihan toista kuin olla paljaimmillaan kotiolosuhteissa. Ehkä vain tässä huudan tuuleen toivetta, että minut hyväksyttäisiin lähimpieni piirissä. Siellähän se koti muutenkin sijaitsee.

Kiitos, että luet.

Tykätkää minusta!

Niinhän siinä kävi, tuli tyhjä ja torjuttu olo, vaikka kukaan ei ollut minua tyhjentänyt tai torjunut. Masennushan saa kovasti polttoainetta tunne-elämän erilaisista häiriön kaltaisista tiloista ja se taas tuli todistettua kovin väkevästi.

Kaipaan huomiota, se on selvä. Sitä en vain yleensä uskalla sanoa, mutta sanottakoon se tässä nyt selkeällä suomen kielellä. Huomionkaipuutani ei voi luokitella lainkaan epäterveeksi, mutta ehkä epätavallisen kovaksi, ainakin ajoittain. En ole valmis tekemään mitään varsinaisia sirkustemppuja tai laskelmoituja tempauksia huomota saadakseni, vaan toivon, että minä saisin huomioni olemalla ihan oma itseni ja tekemällä sitä, mitä minä teen.

Eilen kävi niin, että kurkkasin vasta puolen päivän aikaan blogini vierailijatilannetta. Kaikeksi kaameaksi yllätyksekseni blogin kävijälaskuri näytti puhdasta, armotonta ja kaameaa nollaa. Kukaan ei siis ollut käynyt eilen siinä vaiheessa lukemassa kirjallisia tuotoksiani, ajatuksellisia luomuksiani. Näin ei olekaan käynyt pitkään aikaan, siis sen jälkeen kun noin kolme kuukautta sitten aloin kirjoittaa tätä blogiani tarkoituksella ihan säännöllisesti. Päätin silloin alussa, että teen tätä vain omaksi ilokseni, omista lähtökohdistani käsin ja omien intressieni ajamana. Ja niin teinkin ihan alussa, mutta kun huomasin, että kirjoitukseni alkavat kiinnostaa kovasti muitakin, se huomio suoraan sanottuna huumasi minua. Tunsin, että tekemiselläni on ehkä itseäni suurempi tarkoitus ja se sai tietenkin motivaationi kasvamaan. Ja tuntuihan se tietysti erittäin hyvältä. Tunnen olevani osa jotain suurempaa yhteyttä, jos minun ajatukseni ja kokemukseni kiinnostavat muita. En ehkä ole kärsinyt aivan turhaan masennuksen painostavasta taakasta, jos minun tarinani voivat antaa jollekin muulle jotain.

Illaan mittaan tilanne toki parani ja lukijoita ilmestyi, mutta poikkeuksellisen vähän kuitenkin ja sama tilanne on jatkunut tänäänkin.

Heräsin oikein ajattelemaan tätä huomion tematiikkaa. Kuten tuossa yllä kirjoitin, huomio voi tuntua hyvältä, mutta sitten jos se jää saamatta, olo voi jäädä todella tyhjäksi. Tyhjyyden tunne on näin järjellä ajateltuna tässä tilanteessa aivan absurdi. Eihän kukaan lukijani ole minulle yhtään mitään velkaa, ei edes sitä, että hän kävisi lukemassa tekstejäni. Minä en voi enkä edes halua edellyttää keneltäkään mitään, vaan tilanne on edelleen sama kuin mistä lähdin liikkeelle; kirjoitan ja toivon, että joku lukee kirjoituksiani. En saisi mitata omaa ihmisyyttäni sen perusteella, mitä lukuja blogisivustoni laskuri raksuttaa. Ja saattaahan aina olla jopa olemassa se mahdollisuus, että tekniikka on kosahtanut ja laskuri ei ole toiminutkaan. Oli miten oli, tämän teeman ei pitäisi antaa haitata. Juuri nyt se vaan haittaa, ja tämä on äärimmäisen arvokas havainto.

Kävijäluvut toimikoot vain lisäpontimena ja kiehtovana lisänä tässä tekemisessä. Niin sen täytyisi toimia, mutta tunnetasolla en vielä ole linjassa järjenjuoksuni kanssa. Jonain päivänä toivottavasti olen.

Joten lupaan sinulle, vaikka sinä et olisikaan siinä lukemassa, minä kirjoitan vielä. Kirjoitan aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä, jotka koskettavat minua, jotka ovat minun mielestäni merkityksellisiä. Ja jos sinä haluat, niin lue. Jos et, ei se mitään. Lupaan, että en ota tästä haavoja, ainakin heti, kun osaan olla ottamatta haavoja.

Tämä on kuulkaa mainio oppimisprosessi. Juuri siksi:

Kiitos, että luet. Ja jos et, kiitän sinua silti.

Kummallinen suhteeni huomioon

Koen itseni aika klassiseksi introvertiksi. Tykkään olla omissa oloissani, viihdyn rauhallisessa ympäristössä ja ihmisten kohtaaminen on välillä minulle kovin työlästä.

Sitten minulla on tietenkin toinen puoleni. Jos en pitäisi huomiosta, jos en pitäisi toisten ihmisten läsnäolosta, kohtaamisesta tai reaktiosta, en tietenkään pitäisi lavakoomikon harrastuksestani. Tykkään siitä, että minun tekemisilläni on vaikutusta muihin ihmisiin, oli se sitten naurua tai mitä muuta tahansa.

Jos löydän itseni rajatusta ryhmästä, ryhdyn sangen helposti johtamaan sitä pelottomasti ja innokkaasti, ja tämä on tietenkin huomattu työelämässä ja elämässäni muutenkin. Olen helposti päässyt etenemään tämän ominaisuuden takia työelämässäni suhteellisen pitkälle. Tarvittaessa pystyn vaikuttamaan jämäkältä, itsetuntoa huokuvalta ihmiseltä, joka ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun.

Olen sangen vakuuttunut siitä, että yksi voimakas tekijä masennukseeni piilee näiden kahden persoonallisuuteni ilmenemismuotojen puristuksessa. Suoraan sanottuna en vain ihan tarkkaan edes tiedä, millä lailla masennusvaikutus toimii.

Olettaisin, että kompleksinen suhteeni huomioon on tässä se avaintekijä. Jos kiipeää stand up -lavalle kertomaan omia, itse keksimiään juttuja itse suunnittelemallaan tavalla, se on tietenkin huomion hakemista. Jos asettuu kuin itsestään tai vaistonvaraisesti porukkaa johtamaan, se on huomion hakemista. Kuitenkin sama ihminen luokittelee itsensä introvertiksi. Tässä täytyy olla sellaista identiteetin ristivetoa, joka ymmärrettävästi aiheuttaa altistusta masennukselle.

No jos tämä kerran on se ongelma, niin mikä voisi olla ratkaisu? Kuten niin moneen muuhunkin ongelmaan, tähänkin piilee piinallisen helpolta kuulostava, mutta käytännön tasolla ah niin kovin pulmallinen ratkaisu: realistinen minäkuva. Minä ehkä mahdollisesti ja alitajuisesti häpeän hieman vetäytyvää puoltani ja paikkaan sitä sitten ehkä välillä ylitsepursuavalla esilletuomisellani. Tai sitten muuten ajattelen, että tällainen minun täytyy olla, tällainen jokaisen ihmisen täytyy olla. Tai sitten jotain ihan muuta, jota en vielä tiedäkään.

Huomio on hyvä vuokralainen mutta kurja omistaja.

Photo by Matheus Bertelli on Pexels.com