Mitä pidempään olen kärsinyt masennuksestani, sitä enemmän olen onnistunut esittämään sellaisia kysymyksiä masennuksesta, joihin tuntuu olevan lähes mahdotonta vastata. Miksi olen masentunut, siinäpä kysymys. Vastauksia voi löytää lukuisia, joten tavallaan vastausta ei ole sitten löytynyt lainkaan.
Stephen Fry, brittiläinen näyttelijä ja kirjailija on sanonut: “If you know someone who’s depressed, please resolve never to ask them why. Depression isn’t a straightforward response to a bad situation; depression just is, like the weather.” Tämä ajatus sisältää erittäin hyvän neuvon masentuneen kanssaihmiselle. Masentuneelta ei ehkä kannata kysyä sitä, miksi hän on masentunut, koska hän ei mahdollisesti sitä tiedä ja vaikka hänellä olisikin aavistus tai peräti tietoa, hän ei välttämättä halua asiasta kertoa tai käydä dialogia. Kuten Fryn ajatus kulkeekin, masennuksella on monia syntytarinoita, mutta missään nimessä masennus ei toimi minkäänlaisena yksinkertaisena syy-seuraussuhteena johonkin tiettyyn tapahtumaan tai olosuhteeseeen – paitsi tietysti poikkeustapauksissa.
Se, mikä minua pistelee Fryn ajatuksessa on toteamus, että masennus vain on, kuten esimerkiksi sää. Tuo kuulostaa aluksi aika kammottavalta, lohduttomaltakin. Aina vallitsee jonkinlainen sää, oli se sitten aurinkoinen tai sateinen tai peräti myrskyinen. Miksi sitten pitäisi sallia masennus samanlaisena, luonnontieteellisenä ilmiönä? Ei, en suostu, vaikka joudun suostumaankin. Silloin, kun masennus kaihertaa, sen syntyhistoriasta keskusteleminen ei välttämättä auta ollenkaan, se pitää vaan ottaa tosiasiana. On turha tapella masennusta vastaan kiukuttelemalla, kieltämällä masennukselta oikeutus olemassaoloon. Masennus ei nimittäin välitä mistään oikeutuksesta olemassaoloon, se vain on, lupaa kysymättä. On ja elää hyvin, kiukuttelen tai en. Tiedän, että kirjoittelen juuri nyt aivan epäloogisesti, mutta ehkä löydät logiikkani epäloogisuuteni takaa.
Toipuminen on tietysti aivan eri asia. Jos haluaa toipua kunnolla masennuksesta, siis ikään kuin kohtuullisen lopullisesti, pitää masennuksen syntyhistoria tuntea, käydä läpi ja -jos mahdollista- puhdistaa. Jos tietää sen, mikä aiheuttaa masennusta ja mikä lisää sitä, pystyy jatkossa välttämään altistusta sellaisiin tilanteisiin tai olosuhteisiin. Aina sekään ei ole mahdollista, mutta jos tietää nuo olosuhteet ja tilanteet, niiden aiheuttama masennustaakka ei tule yllätyksenä, joten niiden aiheuttama taakka voi pienentyä ihan pelkän tiedostamisen avulla.
Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, olet saattanut huomata, että ainakin minun masennukseni syntyhistorian sekä sen elinvoimaisuuden ylläpitäjien moninaisuus on lähes hätkähdyttävää. On yksittäisiä tapahtumia, on minäkuvan heikkouksia, huonoa itsetuntoa, tunne-elämän vinoutta, huonoa parisuhdekokemusta, lapsuuden vaiherikkautta ja vaikka mitä. Kaikkea en tuskin ole vielä kertonutkaan, saati itse tiedostanut. Kysymys ”miksi” on tavallaan hyvin kiehtova ja monipuolinen kysymys. Toisaalta se tuntuu olevan loputtoman uuvuttava kysymys. Aion käsitellä tuota kysymystä aina kun siihen löydän energiaa. Muulloin saatan vain kiukutella, vaikka se ei tietysti järkevää olekaan. Kuten sinä, hyvä lukijani, minäkin olen vain ihminen.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 