Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

Yllätyskeikkaa ei kerkeä jännittämään

Sain pari viikkoa sitten yllättäen kutsun stand up -keikalle. Aikaa kutsusta lavalle kiipeämiseen jäi vain muutama tunti, mutta siitä huolimatta päätin vastata haasteeseen. Huomaan, että jos julkisuudestakin tuttu koomikko pyytää minua esiintymään, en vain voinut kieltäytyä sen takia, että valmistumisaikaa jäi noin vähän.

Minulle tuollainen spontaani esiintyminen on täydellinen kauhistus. En yleensä käytä runsasta valmistautumisaikaa mitenkään aktiiviseen valmistautumiseen, mutta esiitymistä edeltävinä päivinä ja etenkin esiitymispäivänä keikka majailee mielessäni aktiivisesti ja siten valmistaa minua keikalle. Siksi koen, että jos haluan antaa parhaani lavalla, on hyvä saada niin paljon valmistautumisaikaa kuin mahdollista.

Valmistautumisajan vastavoimana häärii jännitys. Mitä enemmän keikkaa ehtii pohtimaan etukäteen, sen enemmän myös jännitys saa pontta. Tiettyyn rajaan asti jännitys toimii hyvän esiintymisen perustana, mutta liiallinen jännitys tosin nakertaa jo kykyä rentoutua lavalla. Siksi suhtaudun jännittämiseen kaksijakoisesti.

Tuona esiintymispäivänä en muutenkaan lyhyen valmistautumisajan puitteissa ehtinyt paljonkaan miettimään koko keikkaa, koska olin lupautunut auttamaan nuorempaa poikaani hänen remppapuuhissaan. Joten valmistautuminen esiintymiseen jäi pitkälti bussissa istumisen varaan, kun matkasin kohti keikkaa. Onneksi vielä on suotavaa käyttää maskia julkisissa kulkuvälineissä, joten pystyin muitta mutkitta puhumaan keikkani ääneti, vaikka istuinkin ihmisten ilmoilla. Perinteisesti kai suutaan taajaan availevaan ihmiseen suhtaudutaan kummallisuutena. Sellainen tietysti olenkin, maskin kanssa tai ilman.

Toki on sanottava, että olin siinä kohtaa juuri suhteellisen intensiivisen keikkaputken pauloissa. Tuo fakta tietysti helpotti valmistautumista paljonkin, kun rutiinia oli päässyt jo muodostumaan. Perustelin itselleni myös, että vaikka sitten vähän mokaisin, niin voin laittaa sen lyhyen valmistautumisen piikkiin. Siispä tavallaan löysin tietyn rentouden jo ihan järkeilemällä.

Tästä kaikesta syntyi sitten yllättävän hyvä keikka. Löysin esiintymiseeni sopivan rytmin, yleisöä oli pilvin pimein ja juttuni upposivat porukkaan kuin hitsauspilli metalliin. Kipinöitä lenteli, sellaisia hyviä kipinöitä.

Ei siis kannata näköjään tässäkään suhteessa vain jäädä möllöttämään omiin luutuneisiin käsityksiin omasta tavata tehdä asioita. Olen todella iloinen tästä kokemuksesta ja kutsusta yllätyskeikalle. Siitä kehkeytyi uljas kokemus.

Kiitos, että luet.

Jännitys on viekas kumppani esiintymisessä

Kirjoitan tätä kirjoitusta junassa paluumatkalla kotiin ensimmäiseltä stand-up-keikaltani pitkään, pitkään aikaan. Yli vuosi ehti vierähtää siitä, kun edellisen kerran kipusin lavalle naurun lähettilääksi, joten kokemus tänään vastasi melkein sitä kokemusta, kun ihan ensimmäistä kertaa esiinnyin yleisölle Kallion On the Rocksissa muutama vuosi sitten.

Omaan esiintymiseeni on löytymässä jo selkeä kaava. Ensin jännitän, sitten kokoan oman juttusettini kasaan, sitten jännitän lisää. Kun on keikkapäivä, jännitän vielä lisää ja tunnen vahvaa alemmuutta muita tämän taidelajin harrastajia kohtaan. Jopa niin paljon, että aina esityspäivänä olen valmis kiroamaan sen ajatuksen, että edes aloin koko harrastukseen ylipäänsä. Sitten kiroan vielä senkin, että menin hankkimaan taas keikan itselleni.

Seuraavana keikkapäiväni kulussa on vuorossa se, että yritän vielä harjoitella jossain esiintymistäni. Joko kotona, autossa tai -kuten tällä kertaa- junassa. Onneksi vielä käytetään suhteellisen yleisesti maskeja julkisissa kulkuneuvoissa, niin pystyin junassa maskin suojissa jopa availemaan suutani, vaikka en ääntäkään päästänyt. Sillä on merkittävä rooli valmistautumisessa, että saa puhua oman settinsä läpi, edes hiljaa.

Keikkapaikalla jännitys vaan kasvaa entisestään. Jos mitenkään pystyy, keikkapaikalla voi vielä harjoitella omaa esitystään, mutta joskus se ei ole olosuhteiden takia mahdollista.

Sitten kun esitysvuoro tulee vastaan ja kiipeän lavalle (tai useimmiten kyseessä on joku baarin nurkka, mutta lava kuin lava), niin jännitys vaan katoaa kummasti jonnekin. Jos valmistautuminen on ollut toimivaa, tässä kohtaa sitä vaan lähtee esittämään omaa juttuaan, eläytyy ja yrittää jotenkin saada yleisön puolelleen. Siinä kohtaa tapahtuu mystiseltä kuulostava ajan jakautuminen. Tavallaan aika pysähtyy ja se lähtee etenemään sen mukaan, miten saan oman esitykseni esitettyä. Toisaalta aika lähtee juoksemaan kummallisen kovaa vauhtia eikä siitä tunnu saavan edes kiinni. Yhtä kaikki, sitten kun esitys on ohi, se on ohi.

Esityksen jälkeen, varsinkin, jos jännitys on ollut kovasti vallalla, jännityksen laukeaminen on valtaisa kokemus. Ja tänään se esimerkiksi oli sellainen. Posket alkavat punoittaa ja muutenkin on sellainen olo, että olisi juossut pitkän lenkin tai ajanut tuntitolkulla autoa keskittyneesti. Sellainen puulla päähän lyöty olo. Hyvä olo, kun endorfiini jyllää verenkierrossa sangen intensiivisesti. Missään muussa tekemisessä en ole tällaista kokemusta saanut. Tietenkin seksissä, mutta ehkä sekin on luonteeltaan hieman toista. Jonkin verran samankaltaisuutta on kylläkin löydettävissä seksin ja esiintymisen jälkeisessä olotilassa.

Komiikkaskene on vasta viriämässä, joten seuraavia keikkoja ei ole tiedossa kovin montaa. Mutta silti odotan jo innolla sitä, kun seuraavan kerran pääsen lavalle hauskuuttamaan ja kokemaan sen ihmeen, että taas kerran uskalsin ja menin ja nauratin.

Kiitos, että luet.

Paluu lavalle riemastuttaa ja kauhistuttaa

Stand up -lavat saivat vaieta aikalailla koko koronapandemian ajan, mutta nyt kun muutenkin yhteiskunta alkaa avautua, alkavat myös komiikan klubit palailla jos ei arkipäivään niin ainakin jonkin sortin toimintaan.

Teen alan kielen mukaisesti open mic -keikkoja, eli käyn esiintymässä sellaisilla klubeilla, joissa esiintyjille ei makseta palkkaa tai palkkioita, vaan niissä esiinnytään ihan omasta ja muiden ilosta. Näille klubeille on luonteenomaista se, että niihin on myös kova tunku ja mikrofoniaikaa saa haalia vähän sieltä ja täältä.

Nyt minulle kävi onnellisesti, että yksi klubi, jolle tarjouduin, päätti ottaa minut lavalle. Lähes vuoden tauon jälkeen pääsen esintymään! Aikaa ensimmäiselle keikalleni on vielä onneksi kolme viikkoa. Ruostetta ehtii kaapia vielä hyvin omasta komiikkakoneestani.

Kun äskettäin kuulin keikastani, esiin marssivat ne samat tunteet ja tunnelmat kuin joita olen kokenut aivan ensimmäisestä keikasta alkaen, siis jo muutaman vuoden ajan. Pelko, kauhu, itsetunnon puutteet maustavat soppaa riemun, innon ja ilon lisäksi. Nyt taas kerran tämä omituinen harrastukseni alkaa realisoitua, on aika laittaa juttuni kuntoon ja miettiä esiintymistä oikein vakavasti. Niin, tämä harrastus pitää ottaa vakavasti, jos haluaa naurattaa. Tuo on taas yksi niistä omituisista paradokseista, joita tähän touhuun liittyy.

Minulle oli korona-aikana alkanut suoraan sanottuna hiipiä pieni pelko, että jaksanko enää innostua ollenkaan stand upista. Jaksanko sitä mankelia, jännittämistä, keikkapaikoille menoa ja muuta siihen liittyvää, kun siitä on nyt pakolla joutunut hieman irtautumaan. En ole ihan varma, että oliko se vain tottumusta vai mikä, kun aloin vain laittaa ilmoittautumisia klubeille. Ehkä ajattelin, että niille tungetaan niin sakein joukoin, että keikan saamisen todennäköisyys parkkeeraa lähelle nollaa. Toisin nyt sitten kävi.

Huh, tästä se sitten alkaa. Oma rakas harrastukseni alkaa palailla parrasvaloihin. Virittelen tässä jo pikku hiljaa aivojani siihen asentoon, jossa etsin kaikenlaisista ärsykkeistä (lehdet, mainokset, telkariohjelmat jne) jutun juurta. Kehittelen niitä tässä rauhassa nyt jonkin aikaa, keittelen ne kokoon pikku hiljaa ja tarjoilen nälkäiselle yleisölle kuun lopussa. Tästä tulee jännää.

Kiitos, että luet.

Photo by Monica Silvestre on Pexels.com