Positiivinen masentunut

Elämänsä polkuaan kun tarpoo uutterasti eteenpäin, törmää vähän kaikenlaisiin luonnehdintoihin itsestään. Monet voi helposti sivuuttaa joko siksi, että ne eivät kuvaa minua ytimekkäästi eikä välttämättä lainkaan tai ne voivat olla vaikkapa liian yliolkaisia tai yleistäviä. Kaikeksi onneksi noiden ohitettavien luonnehdintojen lisäksi aina välillä törmää sellaisiin, jotka ottaa mieluusti vastaan.

Yhden tällaisen luonnehdinnan kuulin jokin aika sitten kanssamasentuneelta. Hän määritti minut positiiviseksi masentuneeksi. Luonnollisesti tuo sanapari sekä ilahdutti että hätkähdytti myönteisellä tavalla.

Toden totta on niin, että pyrin elämänasenteessani kurkkimaan mieluummin positiivisia asioita, kokemaan positiivisia tunteita ja pyrkimään positiivisiin kohtaamisiin toisten ihmisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos päästän liiallisen tummuuden valloilleen elämässäni, se tarkoittaa sitten tylyä menoa siitä lähtien. En silti kutsuisi asennettani valheelliseksi tai minkäänlaiseksi hattarahötöksi, vaan enemmänkin ohjenuoraksi sille, millaisiin asioihin keskityn. Kyynikko voisi todeta, että väritän maailmaani, mutta minähän en muita kyynikkoja kuuntele. Paitsi itseäni, mutta se onkin jo toinen tarina.

Ristiriita piilee siinä, että niin minusta kuin monesta muustakin masentuneesta ei välttämättä näe ulospäin masennuksen kalvakkaa kirousta. Meillä masentuneilla on kehuttavaksi asti kykyä piilottaa vaivamme ja jätämme kärsimyksemme sellaiseen ajankohtaan, jolloin muut eivät näe tuskaamme. Masennus jyllää muutenkin lähinnä oman pienen pään sisällä, joten ulkoisesti oireilua ei oikein pääse näkemään.

Tästä kaksinaisuudesta seuraa helposti se, että minä vaikutan ulospäin paljon, paljon positiivisemmalta kuin mitä itse asiassa sisimmissäni tunnen. Tuskin monikaan sellaisista ihmisistä, jotka tunnen ohimenevästi tai puolittain, arvaa mitään minun kokonaisesta todellisuudestani. Se ei välttämättä ole huono juttu, paitsi sen puolesta, että minua ei näy rohkeiden rinnalla antamassa kasvoja masennukselle. Teen vaatimattomasti oman osani tätä blogia kirjoittamalla, ainakin nyt toistaiseksi.

Vielä yksi hassu ilmenemismuoto tälle positiivisen masentuneen olemukselle on se, että harrastan komiikan esittämistä. Stereotypian mukaan masentunut ei voi haluta naurattaa muita, kun itseäänkään ei naurata. Voin kertoa näin kokemuksen rintaäänellä, että masennus ei millään tavalla estä koomikan kirjoittamista tai esittämistä. Paradoksi kuuluukin niin, että havaintoni mukaan koomikoiden joukosta löytyy useammin masentuneita ja muita mieleltään heilahtaneita kuin valtaväestöstä. Se käy hyvinkin järkeen, kun asiaa miettii tarkemmin.

Kiitos, että luet.

10 000 kohtaamista

En ole sen suuremmin (enää) pitänyt tavoitteita yllä tämän blogini kirjoittamisen suhteen, mutta yhtä virstanpylvästä olen pitänyt silmällä jo jonkin aikaa. Ajattelin taannoin, että olisihan se kova, jos joskus saisin nähdä blogini tilastoissa sellaisen lukeman, että kirjoituksiani olisi luettu komeat kymmenen tuhatta kertaa. Tuollainen lukema tuntui lähes mahdottomalta tai ainakin unenomaiselta. Kunnes tuli tammikuun 16. päivä armottomana vuonna 2023, jolloin laskurini todella näytti tuota lukemaa.

Tietenkin ensimmäisenä tietenkin haluan lausua sinulle, hyvä lukijani, mitä nöyrimmät ja lämpimimmät kiitokset siitä, että olet halunnut lukea kirjoituksiani. Olen hämmentynyt, olen suoraan sanottuna pää hieman pilvissä.

Toki tiedän, että tällaisia lukemia saattaa joku tunnettu bloggaaja saada yhden kirjoituksen voimin, mutta minä olen kuitenkin kirjoittanut tätä saagaani anonyyminä vailla taloudellisia tai sosiaalisia sitoumuksia ja siksi ajattelen, että tämä saavutus on silti maininnan arvoinen. Kirjoitukseni lähtevät sydämestäni ja tähtää sinun sydämeesi. Ihmiseltä toiselle.

Tämä tapahtuma vaikuttaa tietysti positiivisesti myös olotilaani ja itsetuntooni. Onhan se ravisuttavan hienoa, että minun tarinani on ollut noinkin kiinostava ja olen sitä onnistunut sanoittamaan sellaisella tavalla, että tarinaani on jaksettu lukeakin. Näiden yli 150 kirjoituksen myötä olen pyrkinyt antamaan paitsi ihan henkilökohtaista näkemystäni masennukseen ja sen lieveilmiöihin, mutta myös yleisluontoisempia huomioita masennuksesta ja sen ympärillä liikuviin teemoihin. Tietenkään en ole unohtanut komiikkaani ja juoksemistani.

Aina välillä, kuten juuri viime aikoina, kirjoittaminen on tuntunut sen verran raskaalta, että en ole jaksanut tarttua näppäimistöön. Tällaisia tahattomia pausseja on tullut eteen muutamia ja toivon, että juuri nyt olen pääsemässä niistä viimeisimmästä eroon. Aika näyttää, miten käy.

Masennus on kamala ja kavala tauti joka koskettaa yllättävän monia suomalaisia. Joko tempoilemme itse taudin kourissa tai lähellämme taistelee ihmisiä masennuksensa kanssa. Yhtä kaikki, masennus tuntuu todella tärkeältä teemalta ja sen soisi saavan paljonkin äänenpainetta osakseen. Toisaalta masentuneelle riehuminen tai julistaminen saati mikään äänekäs toiminta ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Häpeä ja voimattomuus ajavat meidät lähinnä vaikenemaan kärsimyksestämme. Lähellämme kulkevat ihmiset taasen varmaan kokevat paljonkin neuvottomuutta ja vaikutusvallattomuutta sairautemme suhteen ja siksi eivät ehkä pysty kertomaan omaa tarinaansa.

Minä jatkan tällä tiellä niin kauan kuin sen koen merkitykselliseksi. Juuri nyt ainakin se kokemus on vahva.

Kiitos, että luet. Taas kerran.

Sata kirjoitusta masennuksesta

Rehellisyyden nimissä en kyllä olisi voinut uskoa olevani tänään tässä tilanteessa. Juuri nyt kirjoitan blogini sadatta kirjoitusta. Siis sadatta!

Blogini kirjoittamisen aloitin syksyllä 2020, mutta alku meinasi typistyä muutamaan kirjoitukseen. Aluksi ajattelin suhtautua kirjoittamiseen sangen kunnianhimoisesti, joten viilailin ja höyläilin kirjoituksiani turhan tarkasti ja se teki kirjoittamisesta kovin raskasta. Kirjoituksista ei sitten kumminkaan tullut mitään varsinaisia mestariteoksia, joten ajan mittaan koin, että tällä kirjoitustavalla en oikein pysty etenemään. Sitten viime syksynä löysin tahtini ja innoitukseni. Päätin alkaa kirjoittaa säännöllisesti kirjoituksiani ja niitä on sen koommin kertynytkin. Päätin pyllistää liian koville laatuvaatimuksilleni ja kumartaa sille, että kirjoittaisin suoraan sydämestäni, enkä miettisi liikaa kirjoituksieni taustoittamista, teoreettista tukea ja muuta sellaista, joka veisi suhteessa jaksamiseeni liikaa aikaa. Toki kaikenlaisen lähdemateriaalin käyttäminen voisi elävöittää tekstejäni, mutta sitten toisaalta nämä kirjoitukset ovat tällaisenaan nyt vain ja ainoastaan omia näkemyksiäni omasta elämästäni. Eivät enempää eivätkä vähempää.

Haluan kertoa tarinaani kahdesta syystä. Ensinnäkin koen, että ehkä minun tarinallani on sen verran arvoa, että sen voisi dokumentoida vaikkapa tällä tavalla. Minä koen tärkeäksi miettiä omaa olemistani ja sairauttani mahdollisimman monelta kantilta ja tällainen kirjoittaminen toimii siitä näkökulmasta erinomaisesti. Olen jopa hoksannut joitakin asioita, itse asiassa moniakin, tätä kirjoittaessani, ja sehän on minullekin arvokasta. Toinen syy, ja vähintäänkin yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, on se että toivon tarinastani löytyvän lohtua, tietoa, samaistumista, iloa, kiinnostusta ja ehkä inspiraatiotakin lukijoilleni. Olet ehkä sitten itsekin masentunut, hänen läheisensä, alan ammattilainen tai kuka vaan, mutta toivon, että saat näistä kirjoituksistani sen, mitä niistä on irti otettavissa.

Suosituimmat kirjoitukseni ovat muuten koskeneet seksiä, lääkkeitä ja TE-palveluita. Tässä kontekstissa siis vanha kunnon ”sex, drugs and rock’n’roll” on saanut päivityksen tällaisen masentuneen wannabe-rokkarin kirjoittamana. Sehän sopii. Kuten joskus aiemmin asiaa pohdinkin, en kuitenkaan välttämättä anna suosituimmuuden vaikuttaa aihevalintoihini, mutta sitten toisaalta tuskin voin sitä vaikutusta ihan välttääkään.

Olen pitänyt pitkään salaisena haaveenani kirjan kirjoittamista. Aiheeksi olin mietinyt toki jotain muuta kuin masennus. Itse asiassa minulla on jo muutama aihe mietittynäkin ja aivan varmasti jossain välissä aioin yrittää saada niitä jopa kirjoitetuksi kokonaisuudeksi asti. Blogini kirjoitusmäärä on tullut jo tässä kohtaa sen verran runsaaksi, että sanamäärän perusteella olen hyvinkin jo kirjoittanut ohuehkon kirjan verran tekstejä. Ja kyllä, ymmärrän toki sen, että kirjoitukseni eivät edes kaukaisesti muistuta ajatuksella kirjoitetun ja huolella toimitetun kirjan tasoa, mutta toisaalta mielikuva tekstin määrästä kiehtoo minua. Tästä tuli nyt sitten ihka ensimmäinen kirjallinen ja jaksottainen teokseni. Eikä loppua näy, enkä siis ole ajatellut vielä lopettaa blogini kirjoittamista. Varastossani lymyilee vielä omasta mielestäni sangen kiinnostavia aiheita, joista en ole toistaiseksi kirjoittanut. Siis jos kirjoitukseni koskettavat sinua tavalla tai toisella, pysy edelleen kuulolla.

Paradoksaalisen surullista tässä on se, että en tietenkään haluaisi olla tässä tilanteessa ollenkaan. En haluaisi toimia minkäänlaisena masennuksen äänitorvena tai -kuten hienosti sanotaan- kokemusasiantuntijana. En haluaisi nousta päivittäin sängystä ja ajatella elämääni masennuksen sumentamien mietteiden maustamana. Haluaisin enemmänkin tietää, millaista elämäni olisi ilman masennusta, ilman sitä päivittäistä taakkaa. Ilman pohdintaa siitä, millaisen osan energiastani masennus juuri tänään yrittää haukata. Onneksi sentään tämä kirjoittaminen tuo paljon lohtua tilanteeseeni.

Taas kerran on kiitoksien aika. Ilman sinua, ilman sinun lukemispanostustasi en tätä tekisi.

Kiitos, että luet.

Tattadadaadadaa!

Korkealta tulee kovaa alas

”Wer hoch steigt der wird tief fallen” muotoillaan Rammsteinin bisissä ”Deutschland”. Vapaasti suomennettuna tuo lausahdus kuuluu niin, että se, joka kiipeää korkealle, tulee putoamaan pitkään. Tässä bändi ottaa hieman vapautta tulkinnassaan, nimittäin perinteisesti sanan ”wird” (tulee) sijaan on käytetty sanaa ”kann”(saattaa), eli putoaminen ei ole välttämätöntä, mutta mahdollista. Meidän kielessämme vastaavaa tilannetta on kuvattu lausahduksella ”ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa”. Tuon lausahduksen sisältö on ehkä hieman hämärämpi ja vaatinee alkeistietoa erilaisten puulajien kokoeroista. Kotimaiseen lausahdukseen kuuluu myös tuo putoamisen välttämättömyys samaan henkeen kuin Rammsteinin väännöksessä. Korkeuksiin halajavan täytyy tiedostaa se, että paluu maan pinnalle odottaa vääjäämättä jossain välissä.

Totta tietysti on, että gravitaatio ei kumartele ketään, joten maa vetää meitä kaikkia puoleensa, mutta se tapa, jolla olemme hankkiutuneet maan kamaraa ylempään korkeuteen, vaikuttaa myös siihen, miten todennäköistä putoaminen sitten onkaan. Varusteista ja eväistä riippuen oleilu korkeuksissa voi kestää todella pitkäänkin. Alas tuleminenkin voi olla joko hallittua tai sitten kohtalokkaan nopeaa.

Näin pohdiskelevaksi sitten heittäydyin juuri tänä aamuna. Syykin on selvä: blogit.fi -sivusto julkaisee joka maanantai top-listaukset blogeista sekä kategorioittain että kokonaisuutena. Minun tarinani noissa listauksissa on ollut vankan nousujohteinen. Pikku hiljaa olen noussut kategoriassani (terveys) ylöspäin ihan kakkossijalle asti. Sitä nousua on ollut hieno seurata ja listalla kohoaminen on myös omalla tavallaan lisännyt kirjoitusmotivaatiotani. Sivusto ei ole julkaissut pelisääntöjään, jolla sivusto tekee listauksensa, mutta ainakin minulla on oma arvaukseni niistä. Joka tapauksessa, olen siis ollut listauksella kärkipäässä jo jonkin aikaa, mutta tänään tuli eteen se putoamisen väistämättömyys: tipuin omassa kategoriassani kaksi pykälää sijalle neljä.

Tuo monelle varmasti täysin tyhjänpäiväiseltä vaikuttava tapahtuma ei valitettavasti ole minulle aivan tyhjänpäiväinen. Kuten yllä totesin, listalla nouseminen on toiminut minulle motivaattorina kirjoittamiselle. Samalla siitä on tietysti tullut jonkin sortin suoritusarvomittari minulle, vaikka sellaisena sitä ei varmasti ole tarkoitettu toimivan. Ja mikä minulle on suoritusarvomittausta, on myös mittausta minuuden arvosta. Tämä on tietysti turmiollinen tapa kokea tämä teema, myönnän sen nyt avoimesti.

Joten jokamaanantainen kurkkaus listaukseen kääntyi tänään hetkelliseksi tirvaisuksi palleaan. Hetken aikaa haukoin henkisesti happea ja aloin miettiä, että miten tähän on tultu. Miten ihmeessä olen tehnyt asiat niin heikosti, että putoan listalla ja saman tien jopa kaksi pykälää?

Hetken hengitettyäni rauhallisemmin asetin asian omaan lokeroonsa. Tuo listaus ei ole ainakaan minuuden mittari, se on aivan selvä asia. Se ei kerro siitä, miten mielekästä tämä kirjoittaminen on minulle ja miten mielekkääksi lukijani kokevat minun kirjoitukseni. Se ei kerro siitä, kannattaako minun jatkaa tätä kirjoittamista.

Otin alusta alkaen ohjenuorakseni tämän blogin kirjoittamisessa sen, että kirjoitan itselleni tärkeistä teemoista persoonallisesti ja mahdollisimman monipuolisesti. Kirjoitan anonyyminä, koska en halua juuri nyt käsitellä sitä maailmaa, jonka kohtaisin, jos kirjoittaisin tätä omalla nimelläni. Päätin kirjoittaa juuri niin kauan kun intoa löytyy enkä antaisi sinänsä lukijamäärien tai listauksien haitata sitä. Olen toki oppinut kirjoittamisen aikana sen, että minkälaiset otsikot ja teemat vetävät puoleensa porukkaa ja minkälaiset eivät niinkään. Senkin päätöksen olen tehnyt, että en sinänsä yritä haalia lukijamääriä ihan vain pelkästään lukijamäärien takia. En tee tätä rahasta, joten sinänsä lukijamäärät eivät ole minulle niin kohtalokkaan tärkeitä. Paljon tärkeämpää on se, että tarinani tavoittaa edes joitain ihmisiä ja saan heille aikaan lohtua tai vertaiskokemusta tai muita positiivisia reaktiota.

Toki samaan hengenvetoon on todettava, että kurkkaan kyllä joitain kertoja päivässä WordPressin tilastoja, sen verran olen tietysti kiinnostunut kävijämääristäni. Ja kyllä, joudun myöntämään vielä tässä vaiheessa, että käytän väistämättä noita tilastoja jonkinlaisena mittarina. Kutsun itseäni toipuvaksi ego-ongelmaiseksi, joten tuollainen kurkkiminen taitaa olla odotettavissa oleva oireilu.

Paljastan tässä kirjoituksessani tämän puolen itsestäni, jota suoraan sanottuna hieman jopa häpeän. Tai en edes hieman, vaan aika paljon. Masennuksen ja omanarvontunnon kanssa kamppailuun kuuluu myös tällainen kompurointi. Ehkä se on sinullekin tuttua. Toivottavasti ei.

Niin ja se putoaminen, sekin on todella kasvattavaa ja kehittävää. Sitä ei voi kiistää millään tavalla. Ja vaikka kerran putoaisi, niin aina voi yrittää uudelleen, jos keuhkoissa henki kohisee. Tai sitten kiipeää jossain ihan muualla, jos putoamisesta on tullut liikaa kuhmuja elämän kolhimaan kalloon. Eikä maan kamaralla tarpominenkaan ole mitenkään huono tai pöhkö juttu.

Joten edelleen, ja enenevissä määrin:

Kiitos, että luet.

Luovuus syntyy kutittelemalla

En olisi ikinä uskonut, että voisin kirjoittaa blogia, varsinkaan sellaista, jota joku muu saattaisi vielä lukeakin. Olen pitänyt itseäni aina kovin huonosti ideoita keksivänä ihmisenä, mutta tässä sitä ollaan, 50 kirjoitusta myöhemmin. Loppuakaan ei voi nähdä, koska minulla on aiheideoita muutamaksi viikoksi tallella jo nyt.

Kaiken kukkuraksi lokakuusta on tullut ennätyskuukausi. Lokakuun aikana kirjoituksiani on luettu pitkälti yli tuhat kertaa! Aihealueeni, anonymiteettini ja muut tekijät huomioituna katson, että tuo määrä on käsittämättömän suuri. Olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta kerrasta, ihan jokaisesta. Tiedän toki, että jotkut muotibloggaajat saavat yhdelle kirjoitukselleen esimerkiksi 20 000 lukukertaa, mutta ehkä minä haen kirjoituksillani aivan eri lukijoita kuin muotibloggaajat. Tai saavat he olla samojakin lukijoita, mutta he hakenevat kirjoituksiltani hieman eri asioita ja näkökulmaa.

Toisaalta genreni valinta hieman harmittaa, vaikka ei se oikeasti harmita. Jos kirjoittaa pitkälti vain masennuksesta ja sen seurauksista, ei voi oletaakaan saavansa isoja yleisöjä eikä sen mukana blogimaailmassa myötätulevia kaupallisia yhteistöitä, joista voisi olla itselleni -ja lukijoilleni- taloudellista hyötyä. En oikein usko, että tulen koskaan kertomaan teille, että koodilla ”tahmeatjalat2021” saat 15 prosentin alennuksen terapiaistunnosta. Tai vaikkapa mielialalääkkeistä. Ei, nyt mennään eri ehdoilla. Kirjoitan teille niistä asioista, jotka itse koen kiinnostavaksi. Minun palkintona toimii se, kun te luette minun kirjoituksiani. Teille pystyn korkeintaan tarjoamaan alennusta pahasta olosta, jos siis kykenen kirjoituksellani sellaista oloa parantamaan. Toivottavasti näin tapahtuukin.

Olen koko ikäni toitottanut itselleni, että en ole kovin luova enkä ainakaan osaa kirjoittaa kiinostavasti saati sitten keksiä kiinnostavia aiheita, joista kertoa. Joten tämä blogini on tavallaan myös taistelua itse itselleni keksimiin tyhänpäiväisiin uskomuksiini. Tästä jos mistä olen oppinut sen, mitä tarkoittaa tekemistavoite, siis se, että tavoittelee enemmän tekemistä kuin varsinaista päämäärää. Jos tekee, niin voi löytää asioita, joita ei suunnittelemalla ja kaavailemalla olisi ikinä löytänyt. Samalla, kun tekee, asettaa itsensä myös alttiiksi kasvavalle luovuudelle. Kirjoittamalla saa rutiinia kirjoittamiseen, mutta rutiinia myös aiheiden keksimiseen ja käsittelyyn. Saan tästä kirjoittamisesta valtavasti iloa ja intoa, ja toivon, että lukijani kokee samaa vaikutusta.

Elämäni varrella olen kokenut erittäin vaikeaksi olla itsestäni ylpeä ja vieläkin se on todella vaikeaa. Jos sallit, hyvä lukijani, niin kerron, että juuri nyt olen itsestäni hieman ylpeä, kun olen kirjoittanut tätä blogia ja saanut sille mukavasti lukijoitakin. Tällä ilmiöllä on kohottava vaikutus: jos en olisi tässä nyt, en olisi tässä nyt, jos ymmärrät paradoksini.

Tämänkertainen kirjoitukseni ei ole tietenkään jäähyväiskirjoitus. Tämä on sinulle kutsu jatkaa tätä jotosta kanssani.

Kiitos, että luet.