Menneisyyden vankina

Minun masennuksessani menneisyyden painolasti tuntuu ottavan isoa roolia aivan liian usein. Siis että on olemassa asioita, joita on tapahtunut menneisyydessä tai joita olen itse tehnyt historiassani, jotka sitten pahentavat omalla tavallaan masennustani. Käsittääkseni en ole aivan yksin tämän ongelman kanssa.

Kaikki mokaavat aina silloin tällöin, jotkut tietysti enemmän kuin toiset, mutta väittäisin, että eivät masentuneet noin ylipäänsä edusta mitään varsinaista mokien määreliittiä. Meille masentuneille tuntuu olevan välillä erittäin vaikeaa päästä yli mokistamme tai unohtaa ne. Ainakin minä annan kovin vaikeasti itselleni anteeksi tekemiäni tekoja. Jos ne ovat olleet huonoja tekoja, niin ne jäävät lähes ikuisesti puhaltamaan häpeän roihuun elämää. Tai ne vaan saattavat tuntua huonoilta teoilta, mutta lopputulokseksi saadaan sama reaktio. Armo itseään kohtaa tuntuu olevan sellainen ilmiö, jota masentuneen on kovin vaikeaa harjoittaa.

Sitten on tietenkin vielä sellaisia asioita, joita emme ole itse tehneet, vaan joissa olemme olleet teon kohteena. Sellaisetkin kokemukset saattavat ruokkia suoraan tai epäsuorasti masennusta. Vaikka nämä kokemukset tuntuisivat jopa epäreiluilta tai suoranaisesti vääriltä, ei niiden tehno masennuksen lisäämisessä välttämättä siltikään vähene.

Paljon vakavampia teemoja ovat tietysti kaikenlaiset postraumaattiset stressireaktiot, joiden tiedetään hyvinkin ruokkivan ja tietysti ihan aiheuttavankin masennusta. Pitkään ajattelin, että tämä ilmiö ei koske minua, mutta terapiaprosessissani tuli esiin viitteitä siitä, että minäkin olen ehkä kokenut tiettyjä tapahtumia sekä työ- että yksityiselämässäni hyvinkin traumaattisina. Tästä voisi päätellä, että en ole ihan kunnolla päässyt koluamaan tätä näkökulmaa historiassani. Sen aika koittanee joskus myöhemmin. Pintaraapaisuja olen tietysti päässyt jo tekemään, mutta varsinainen työ odottaa vielä tekemistä.

Kaikenlaiset, ehkä sinällään hyvää tarkoittavat ”get over it” tai ”mitä sitten, ei sillä ole väliä” -tyyppiset hokemat saattavat jopa pahentaa tilannetta. Kaiken mun ikävän lisäksi saa vielä sellaisen tunteen, että ei vaan pääse yksinkertaisesti asoiden yli omaa heikkouttaan tai kykenemättömyyttään. Siitähän se riemu sitten varsinaiseesti lopullisesti repeää ja noidankehä ottaa kierroksia. Noita tokaisuja saa toki tokaista, mutta mielellään hyvin ajoitettuna ja annosteltuna. Ihan terveillekin.

Pidän jonkinlaisena elämän ohjenuorana sitä, että menneistä pitää oppia eikä vain unohtaa. Jos löydät varsin nopeasti hyvinkin ison ristiriidan yllä kirjoitetun ja äskeisen virkkeen välillä, onnittelen, olet oikeassa. Ristiriitaa on kosolti. Uskoisin, että kaltaiselleni masentuneelle unohtamisen ja menneestä oppimisen välisen tasapainon löytäminen tuntuu työläältä, työläämmältä kuin terveellä. Mutta se on mahdollista löytää ja pitääkin yrittää löytää. Nimittäin virheiden toistaminenkin voi salakavalasti tai jopa hyvin ilmeisestikin lisätä masennusta. Vetelää suota edessä ja takana sekä vähän sivuillakin. Sitä tämä usein on.

Kiitos, että luet.

Taas vuoristorataa

Masennukseni ominaispiirteisiin on aina kuulunut selkästi mielialojen vaihtelevuus. Se toimii ehkä hyvänä näköpanssarina minuuteeni, eli ajattelen, ettei minua tunnista niin kovin helposti masentuneeksi, kun mielialani vaihtelevat sen verran paljon ja pystyn sekä pyrin tsemppaamaan olotilaani monasti juuri sosiaalisissa tilanteissa eli muiden nähden. Olotilan aallonpohjat kohtaan useimmiten yksin ja omissa oloissani.

Pinnallinen olotilojen muutos on vain yksi ilmenemismuoto. Toinen on sisäinen mielialojen muutos, joka hädin tuskin näkyy ulospäin. Niiden olotilojen muutoksien vauhti ja laajuus ovat aivan erilaiset. Vaihtelevuus sisäisissä olotilojen muutoksissa on hitaampaa, sanoisin, mutta sitten toisaalta laajuus on suurempi. Tässä piilee paradoksi: voin siis madella sisäisten mielentilojen pohjamudissa mutta silti näyttää -ja tuntea- välillä pinnallisesti iloiselta. Samoin voi tapahtua myös toisin päin, mutta ehkä vähän harvemmin.

Minun ei tarvinne kauaa vakuuttaa sinulle, että olotilojen ja mielialojen vaihtelevuus ei tunnu kovinkaan kevyeltä. Tai miellyttävältä. Tai millään tavalla järkevältä. Lisäksi se, että vaihtelua tapahtuu ainakin kahdessa eri tasossa ja kaksin säännöin, niin sepä vain lisää sopan sakeutta.

Tätä mielialavaihteluiden kerroksellisuutta on ehkä hieman hankalaa edes kuvailla, saati sitten hahmottaa. Ja omien vaihteluideni havainnointikin tuntuu välillä erittäin haasteelliselta. Minulla meni kauan edes ymmärtää, että päällekkäisiä ja toisiinsa nähden itsenäisiä muutoksia on edes olemassa. Ja kun sitten nämä erilaiset muutokset pyrkii panemaan merkille ja ymmärtämään niiden taustat, parkkeerataan jo kovin lähelle ydinfysiikan lainalaisuuksien monimutkaisuutta.

Ehkä sitten kumminkin nämä vuodet masentuneena ovat koulineet minusta jonkin sortin omien tuntemuksien vaihteluiden havainnoijan. Ja ovat opettaneet minulle ymmärrystä siitä, että miksi vaihtelut tapahtuvat sekä ovat myös kasvattaneet minussa hyväksyntää niitä kohtaan. Nimittäin tämäkin piirre on sellainen, joka erottaa masentuneen valtavirrasta ja herättää taas kerran epäreiluuden tunnetta siitä, mitä kaikkea tämä tauti oikein aiheuttaa. Onneksi siis syyttely itseään kohtaan on jo aavistuksen vaihtunut tuskailuun siitä, ”että tätäkin sitten pitää sietää”.

Olen ollut nyt tuossa syvällisemman tason mielialassani korkeasuhdanteessa, mutta suhdanne tuntuu olevan hieman laskussa. Osan tekijöistä laskusuhdanteeseeni voin jo tunnistaa, mutta osa niistä on vielä hämärän peitossa. Merkkejä laskevasta mielialasta on näkyvillä: pienetkin asiat ärsyttävät, sosiaaliset suhteet kuormittavat entistä enemmän, minäkuva tuntuu kalpealta, tulevaisuuden epävarmuus painaa. Kaikkea tätä ja paljon muutakin.

Kaikkein uusin oivallus mielialojen vaihtelussa liittyy luovuuteen, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. Kun yritän toteuttaa omaa visiotani, joka on taas kerran kovin omituinen ja omintakeinen, niin se tuntuu jotenkin kummallisesti mielialaa painavalta. Kai se liittyy itsetuntoon -tai siis sen huonouteen- tai johonkin muuhun. Tätä asiaa täytyy tutkia vielä lisää.

Onneksi tunnen jo alamäen mekanismia edes peruskurssin verran, joten en viitsi hirveästi ottaa tilanteesta paniikkia. Olen varma, että ylämäki odottaa taas jossain ennen pitkää. Kaiketi.

Kiitos, että luet.

Turhan päissäni

Olen turhan päissäni

Rakastaakseni sinua

Kuten jumalat sen tarkoittivat

Kun ilta taipuu yöksi

Ja seinien staattiset perkeleet

Heräävät eloon

En osaa lausua nimeäsi

Koska en tiedä sitä

Muistan vain silmiesi valkeuden

Ja sanojesi synkkyyden

Sanoit:

Jos haluaa täyden kontrollin,

On irroitettava ote ruorista

Purjeiden lepatus

Ennakoi vapautta

Repeämät vahvistavat kokonaisuuden

Myrskyn tullen olemme valmiina

Koska kaaoksen keskellä

Rikkinäisimmät ovat ehjimpiä

Lusikkaan laittautuessamme

Mietin:

Ei mitään järkeä

Ei mitään mieltä

Ja silti kaikki

On tässä

Ja on nyt

Jumalat siunaavat sen

Jota meillä ei vielä ole

Jonka keskellä me loppumme kohtaamme

Josta jumalattomat etsivät epätoivoisesti juotavaansa

Janomme ei sammu juomalla

Vaan nauttimalla

Matalien odotusten kirous

Olen kertonut muutamaankin otteeseen tarinastani sen suhteellisen surullisen piirteen, että olen onnistunut telomaan itseltäni tekemisen meiningin ja tulosten saavuttamisen ilon sillä, että olen asettanut tavoitteeni kroonisesti aivan liian ylös. Ja kun olen tuon virheen tehnyt, siitä on seurannut automaattisesti se, että koin alinomaista, jatkuvaa sekä kroonista tyytymättömyyttä itseeni, samoin kuin kammottavaa riittämättömyyden tunnetta.

Sitten löysin jonkin sortin armon itseäni kohtaan. Päätin madaltaa aivan ylivomaiseksi paisuneita odotuksia itsestäni ja jopa onnistuin siinä paikoin. En tietenkään aina, mutta voittopuolisesti voi sanoa, että sain tuota elämääni piinaavaa noidankehää selkeästi pienemmäksi.

Tästä sitten onkin seurannut se, että olen alkanut miettiä, että vaadinko sittenkin itseltäni nykyään jopa liian vähän? Sallinko itselleni liikaa sitä, että käytän masennustani syynä siihen, etten saa useinkaan kovinkaan paljon aikaiseksi? Minun päiväni ohjelmassa voi olla esimerkiksi se, että käyn ruokakaupassa, yritän päättää siellä, että mitä söisimme kenties sinä päivänä ruokaa. Ostaisin tarvittavat tuotteet, palaisin kotiin ja tekisin sen ruoan. Hieman häpeillen joudun myöntämään, että tämä voi joskus olla päiväni pähkinänkuoressa. Josku jopa käy niin, että kykenen ostamaan vain eineksiä loppuperheen lämmitettäväksi.

Ajatus ei jätä minua rauhaan. Tietenkin minä olen aivan liian subjektiivinen arvioimaan omaa potentiaaliani, mutta toisaalta miellän kyllä sangen useasti, että voisin aivan hyvin kyetä kyllä enempäänkin. Sitten toisaalta löydän itseni varsin usein miettimästä että miten olen joskus jaksanut käydä töissä ja sen lisäksi hoidin ainakin oman osani perheen ruokahuollosta, harrastuksiin rahtaamisista ja muista arjen kirouksista. Tätä pallottelua jatkuu kuin tennisottelussa. En ehkä pääse tässä mihinkään lopputulokseen, mutta onko se edes tarpeen?

Vaaraakin tästä tilanteesta voi toki löytää. Jos jätän itseni liiaksi rauhaan, en tee ollenkaan haastavia suunnitelmia, niin voi olla, että jään ehkä pysyvästi sellaiseen alhaisten vaatimusten tilaan, josta en enää pääse pois, vaikka haluaisin. Pelkään, että tyhmennän tai tylsistytän itseäni niin paljon, ettei sieltä ole enää paluuta.

Tyhmentymisen pelossani tein viime yönä Mensan nettitestin. Tulos ei jättänyt onneksi sijaa huolestumiselle. Teräni löytyy kyllä tarvittaessa. Hymyilen itselleni, koska tällaisen pohtiminen voi tuntua myös pöhköltä. Niinhän se onkin, äly ei katoa minnekään.

Miellän tilanteeni niin, että nyt täytyy vain elää tätä vaihetta. Tältä elämäni ja masennukseni juuri tänään näyttävät. Se seuraava vaihe tulee sitten joskus. Jopa ehkä pikemmin kuin uskonkaan.

Kiitos, että luet.

Uudenvuoden lupaukset ovat pyllystä

Kyllä, minäkin kuulun siihen tummaan ihmisjoukkoon, joka on sortunut tekemään uudenvuoden lupauksia. En tosin tee niitä enää, onneksi. Ihan en ehtinut sille asteelle, että olisin hankkinut kuntosalikortin tammikuuksi, kuten ilmeisesti on tapana, mutta en usko, että taannoin se olisi ollut minulle täysin mahdotontakaan. Kaikenlaiseen muuhun uuteen olen kyllä innostunut juuri vuodenvaihteen tienoilla, mutta vasteen innostukseen voitte varmaan kuvitella.

Masennukseni kasvupohja on rakentunut paljolti sen varaan, että olen pitkään, aivan liian pitkään asettanut itselleni kaikenlaisia tavoitteita, joita on ollut lähes mahdoton toteuttaa. Ne tavoitteet ovat liittyneet yleensä sekä töihin että opiskeluihin ja aivan liian usein ne tavoitteet ovat jääneet pitkälti tavoittamatta. Viime aikoina nuo tavoitteet ovat keskittyneet lähinnä itseni kehittämiseen, mutta tavoitteiden saavuttaminen on jäänyt yhtä kauas kuin aiemminkin. Ja tästä on luonnollisesti tullut eteen sellaisia piinallisia seurauksia kuten kroonista pettymystä, ainaista alemmuudentuntoa ja loppumatonta riittämättömyyden tunnetta. Noista aineksista kokkailee kyllä kunnon itsetuntosopan tai vaikka masennusmuusin.

Uudenvuoden lupauksien konsepti on jotenkin hassu kaikkinensa. Miksi juuri uuden vuoden korvilla, jolloin vallitsevat muutenkin kylmät, pimeät ja joltisenkin ankeat olosuhteet, pitäisi myös ruveta jononkin merkittävän uuteen asiaan? Miksei itselleen voisi lupailla vaikka kesän kynnyksellä jotain uutta tai vaikkapa leskenlehtien kukkiesssa kauneimmillaan? Se, että vuosiluku vaihtuu, tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että vuosiluku vaihtuu, ei sen enempää. Uudenvuoden yönä ei tule yhtäkkiä mitään ihmeellistä jaksamispuuskaa eteen tai mitään, vaan se on yö muiden öiden joukossa. Miksi siis pitäisi alkaa piinata itseään juuri sen yön takia? Ei uusi vuosi edes tuo automaattisesti mitään uutta sinällään. Tammikuun ensimmäiseen aamuun me heräämme tyypillisesti samalla tavalla kuin joulukuun viimeiseen.

Poikkeuksena epäonnisista uudenvuoden lupauksista voisi mainita stand up -esitysspotin varaaminen, jonka tein muutama vuosi sitten juuri välipäivien aikaan. Päätin että aika on nyt kypsä sille, että jätän esiintymiseen liittyvän juupas-eipäs-jaakobinpainin pois ja hankin itselleni lava-ajan. Sitä en ole katunut hetkeäkään. Tai siis hetkeäkään sen esiintymisen jälkeen, ennen sitä toki kaduin sitä viime minuuteille asti. Onneksi sen sitten kumminkin sain tehtyä. Siitä sitten jatkui stand-up-hommat tähän päivään saakka. Tietysti korona nyt verottaa sitäkin harrastusta, vähemmän yllättäen. Ensi perjantaina piti olla seuraava esiintyminen, mutta se ilta peruutettiin luonnollisesti.

Joten tänä uutenavuotena en sitten luvannut itselleni yhtään mitään. Ja sen lupauksen aion pitää. Toki minulla oli ajatus, että elämäni voisi muuttua uuden opiskelupaikan myötä, mutta kuten aiemmin kerroin, se unelma sitten meni jo murskaksi.

Juokseminen on tästä tematiikasta myös hieman irrallaan, mutta ajattelen enemmänkin, että juoksuun teen vuositavoitteen, en niinkään uudenvuoden lupauksia. Ja se tavoite on sellainen, jonka pystyn kyllä todennäköisesti toteuttamaan, ellei kroppa (tai mieli) kyykkää sen verran pahasti, että se onkin yllättäen mahdotonta. Sata kilometriä kuussa on itselleni sangen mahdollinen tavoite. Nytkin olen jo kahdeksan päivän aikana juossut 40 kilmetriä, eli hyvältä näyttää.

Niin, no ehkä tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että olen vetänyt mutkia hieman suoriksi. Toki uuden vuoden kynnyksellä voi itselleen luvata paljonkin, mutta sitten pitäisi myös olla suhteellisen armollinen itseään kohtaan. No kun en ole tuota omaehtoisen armon käsitettä oikein vielä sisäistänyt ja toteuttanut kunnolla, niin mieluummin jätän itseni piinaamisen tässä kohtaa kokonaan pois. Ehkä palaan lupauksiin, kun olen oppinut antamaan itselleni paremmin anteeksi.

Kiitos, että luet.

Täydellisyyden tavoittelu on masennuksen troijan hevonen

Taipumus tinkimättömyyteen ja kaipuu täydellisyyteen, täydelliseen tekemiseen ja täydelliseen olemiseen luo vankan pohjan masennuksen synnylle ja kasvamiselle. Siksi masennus onkin ehkä aikamme merkittävimpiä vitsauksia. Meillä jos kellään ihmisillä historian saatossa on kerrankin varaa ajatella, että me voimme pyrkiä täydellisyyteen ja idealistisesti jopa saavuttaa sen. Totuus on kuitenkin se, että emmehän me voi tietenkään saavuttaa täydellisyyttä, koskaan, mitenkään.

Minä olen kompastellut tähän täydellisyyden tavoittelun myyttiin niin monta kertaa elämässäni, että olen lopettanut laskemisen. Omissa analyyiseissani olen päätynyt siihen, että minun masennukseni tarinassa täydellisyyden tavoittelulla ja ihannoinnilla on iso, iso rooli. Se vaan tuntuu niin hienolta, että minä tavoittelen täydelisyyttä, että en edes ole aiemmin ymmärtänyt sitä, että siinä kohtaa olen avannut portit ihan täysin auki masennukselle.

Täydellisyyden ongelma on siinä, että se on ideaali, mahdoton saavuttaa, teoreettinen käsite. Se siis pitää itse asiassa sisällään sen ajatuksen, että sitä ei voi saavuttaa. Joten jos sitä tavoittelee, tuomitsee itsensä vääjäämättömään epäonnistumiseen. Joillekin tuo epäonnistuminen ei ole haitaksi, mutta monen masentuneen olotila vain heikkenee siitä, että ei koe onnistumisen tunteita. Eikä niitä tunne, jos tavoittelee jotain teoreettista tai ideaalia. Alati epäonnistunut hymyilee sangen harvoin.

Armo terminä liitetään ikävän usein uskontoihin, mutta sitä voi aivan hyvin käyttää myös muussa yhteydessä. Esimerkiksi silloin, kun miettii omia tavoitteitaan. Jos löytää armon itsensä kanssa, löytää ehkä yhden ulospääsytien jos ei nyt kokonaan masennuksesta, niin ainakin isosta syy-yhteydestä. ”Riittävän hyvää” kannattaa tavoitella paljon mieluummin kuin täydellisyyttä. Joskus kannattaa mieltää se, että riittävän hyväänkään ei aina pysty kurottamaan. Silti ei ole hyväksyttävää soimata itseään vaan ymmärtää suorityskykynsä rajoitteet. Masentuneilla voi olla rajoitteita runsaasti, mutta niin voi olla ihan terveilläkin, ainakin ajoittain. On aivan hyväksyttävää sanoa, että ”parempaan en juuri nyt pystynyt”. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Kiitos, että luet.

Photo by Salih Altuntau015f on Pexels.com