Tyhmyysharha

Masennuskohtalotoverini kirjoitti tauluun: ”olen tyhmä”. Kysymyksenasettelu kuului siten, että miten huomaat ajattelussasi, että olet vajoamassa masennukseen. Kanssakulkijani kertoi, että hänellä yltyvät itsekritiikki ja lapsuudesta asti mukana kannettu älyllisen huonommuuden tunne, kun masennus pitää ja ottaa valtaa.

Huomasin heti, miten tuo yksi kahden sanan lause tuntui porautuvan silmiini kivuliaalla tavalla. Minähän tiedän, mistä tässä puhutaan. Masennuksen suonsilmässä tempoillessaan ihminen miettii kovin helposti, että mitä minussa on niin väärää, että olen tässä tilassa? Miksi en ole vahvempi, etten joutuisi masennuksen kourimaksi? Miksi olen niin tyhmä, että kärsin taas kerran, kerta toisensa jälkeen masennuksesta?

Edellisen kappaleen kysymykset voi hyvässä olotilassa ja terveenä kuitata kovin helposti höpöhöpöksi, mutta masentuneelle ne ovat valitettavasti aivan todellisilta tuntuvia kysymyksiä, vaikkakin toki vääriä noin pohjimmiltaan.

Olen tätä tyhmyyden ja sen lähiteemoja käsitellyt aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Myös täältä löytyy aiheesta pohdintaa. Kuten voit ehkä jo päätellä, tämä älykkyyden ja masennuksen välinen suhde taitaa osua minua jonkinlaiseen arkaan hermoon, ja päättelysi on tietysti täysin oikea. Siksi ehkä tuo kohtalotoverin kahden sanan lause kolahti niin kovaa.

Vanha viisaus kertoo, että kuolleita ja tyhmiä yhdistää se seikka, että he eivät tiedosta omaa tilaansa. Vaikka tuo kuulostaa ehkä ylimieliseltä, en voi kovinkaan painokkaasti kiistää lausahduksen sanomaa. Ilmiö vain tihenee netti- ja somekeskusteluissa, joissa kaikkein kiihkeimmin omaa kapeaa näkemystään puolustavat ja siten siitä kaikkein eniten vakuuttuneet ovat kuunnelleet muita näkemyksiä kaikkein vähiten. Tällehän on tietysti löydettävissä myös ihan tieteellistä pohjaa. Puhutaan Dunning-Kruger-vaikutuksesta tai ylivertaisuusvinoumasta. Lyhyesti sanottuna mitä enemmän asioista ottaa selvää, sen voimakkaammin ymmärtää tietävänsä vain pieniä murusia. Ja tietysti toisin päin.

Masennuksen synkässä ytimessä lymyilee sellainen viheliäinen ajatusesterata, jossa masentunut tiedostaa mahdollisuuksien moninaisuuden. Minä voin olla väärässä. Minä en tiedä kaikkea. Minä en voi hahmottaa kaikkia tulevaisuudenskenaarioita. Minä saatan heittää henkeni seuraavien hetkien aikana jonkin salakavalan sairauden yllättämänä. Kohta saattaa tänne pelmahtaa ydinpommi, joka vie meidän kaikkien hengen. Tämä kaikkien tiedostamattomuuden ulkopuolella viihtyvien tietojen ja mahdollisuuksien kirjo yhdistettynä siihen, mitä me tiedämme, aiheuttaa melkoisen hälyn aivoissa, ja juuri tuo häly on omiaan pahentamaan masennusta. Masentunut voi olla varsin tietoinen seikoista, joita ei tiedä tai ymmärrä. Se on toki pelottavaa, mutta kaikkein eniten henkisesti uuvuttavaa. Ja tuo uuvuttavuus, se voi olla joko masennuksen ravinnetta, polttoainetta tai jopa masennuksen ydin.

Jouduin toteamaan masennustoverilleni -ehkä sittenkin hieman hymy suupielissä, mutta ah niin tosissani- että hän on ollut väärässä koko elämänsä. Se, mitä minä häntä tunnen, niin hän ei ole tyhmä, vaan päin vastoin. Fiksulta ihmiseltä hän tuntuu ja vaikuttaa. Ja onhan hän fiksu. Kuten niin moni muukin masentunut.

Kiitos, että luet.

Matalien odotusten kirous

Olen kertonut muutamaankin otteeseen tarinastani sen suhteellisen surullisen piirteen, että olen onnistunut telomaan itseltäni tekemisen meiningin ja tulosten saavuttamisen ilon sillä, että olen asettanut tavoitteeni kroonisesti aivan liian ylös. Ja kun olen tuon virheen tehnyt, siitä on seurannut automaattisesti se, että koin alinomaista, jatkuvaa sekä kroonista tyytymättömyyttä itseeni, samoin kuin kammottavaa riittämättömyyden tunnetta.

Sitten löysin jonkin sortin armon itseäni kohtaan. Päätin madaltaa aivan ylivomaiseksi paisuneita odotuksia itsestäni ja jopa onnistuin siinä paikoin. En tietenkään aina, mutta voittopuolisesti voi sanoa, että sain tuota elämääni piinaavaa noidankehää selkeästi pienemmäksi.

Tästä sitten onkin seurannut se, että olen alkanut miettiä, että vaadinko sittenkin itseltäni nykyään jopa liian vähän? Sallinko itselleni liikaa sitä, että käytän masennustani syynä siihen, etten saa useinkaan kovinkaan paljon aikaiseksi? Minun päiväni ohjelmassa voi olla esimerkiksi se, että käyn ruokakaupassa, yritän päättää siellä, että mitä söisimme kenties sinä päivänä ruokaa. Ostaisin tarvittavat tuotteet, palaisin kotiin ja tekisin sen ruoan. Hieman häpeillen joudun myöntämään, että tämä voi joskus olla päiväni pähkinänkuoressa. Josku jopa käy niin, että kykenen ostamaan vain eineksiä loppuperheen lämmitettäväksi.

Ajatus ei jätä minua rauhaan. Tietenkin minä olen aivan liian subjektiivinen arvioimaan omaa potentiaaliani, mutta toisaalta miellän kyllä sangen useasti, että voisin aivan hyvin kyetä kyllä enempäänkin. Sitten toisaalta löydän itseni varsin usein miettimästä että miten olen joskus jaksanut käydä töissä ja sen lisäksi hoidin ainakin oman osani perheen ruokahuollosta, harrastuksiin rahtaamisista ja muista arjen kirouksista. Tätä pallottelua jatkuu kuin tennisottelussa. En ehkä pääse tässä mihinkään lopputulokseen, mutta onko se edes tarpeen?

Vaaraakin tästä tilanteesta voi toki löytää. Jos jätän itseni liiaksi rauhaan, en tee ollenkaan haastavia suunnitelmia, niin voi olla, että jään ehkä pysyvästi sellaiseen alhaisten vaatimusten tilaan, josta en enää pääse pois, vaikka haluaisin. Pelkään, että tyhmennän tai tylsistytän itseäni niin paljon, ettei sieltä ole enää paluuta.

Tyhmentymisen pelossani tein viime yönä Mensan nettitestin. Tulos ei jättänyt onneksi sijaa huolestumiselle. Teräni löytyy kyllä tarvittaessa. Hymyilen itselleni, koska tällaisen pohtiminen voi tuntua myös pöhköltä. Niinhän se onkin, äly ei katoa minnekään.

Miellän tilanteeni niin, että nyt täytyy vain elää tätä vaihetta. Tältä elämäni ja masennukseni juuri tänään näyttävät. Se seuraava vaihe tulee sitten joskus. Jopa ehkä pikemmin kuin uskonkaan.

Kiitos, että luet.

Äly antaa masennukselle siivet

Yritän nyt olla kuulostamatta ylimieliseltä. Tätä aihetta täytyy vaan avata siitä riskistä huolimatta.

Olen miettinyt paljon masennuksen syntytarinaa monestakin näkökulmasta, ja yksi tekijöistä, joka on tullut eteen sekä omissa pohdinnoissani samoin kuin keskusteluissa muiden kanssa, on äly.

Jos ihminen on saanut synnyinlahjakseen älykkyyttä, hän on helposti taipuvainen hahmottamaan isoja kokonaisuuksia, eri asioiden välisiä yhteyksiä sekä syy-seuraus-suhteita keskimääräistä oivaltavammin ja laajemmin. Hän ymmärtää myös omaa rooliaan suhteessa muuhun maailmaan ja sen tapahtumiin ehkä seikkaperäisemmin ja tarkemmin kuin moni muu.

Älyn aikaansaama ymmärrys voi altistaa kovin helposti masennukselle. Altistumista voi aiheutaa se, että kokee asiat korostetuksi turhautumista aiheuttaviksi, koska mitä isompi kokonaisuus on, sitä vähemmän yksilö voi siihen vaikuttaa. Samoin muiden ihmisten ymmärtämättömyys ja sen aiheuttama kitka ihmissuhteisiin voi tehdä hallaa. Itse olen kokenut, että asioiden laaja ymmärrys ja niiden välisten suhteiden hahmottaminen aiheuttaa turvattomuuden tai kodittomuuden tai runsauden pulan tunnetta, jotka ovat selkeästi olleet minulle iso ahdistuksen ja masennuksen aihe. Tuo runsauden pula, siis ajattelu, että ”kaikki on mahdollista”, voi olla erittäin hyvä ominaisuus sopivasti käytettynä, mutta muutenkin masentuneisuuteen taipuvaisella se voi toimia tuota älyllä armoitettua ihmistä vastaan.

Tunteiden älyllistäminen, siis käytännössä tunteiden muuttaminen ikään kuin järjen tuotoksiksi tai tunteiden torjuminen älyn vastaisina voi myös aiheuttaa eksymistä. Ainakin itse olen kompastunut moneen otteeseen siihen, että koen mahdolliseksi ja tarpeelliseksikin sen, että laitan tunteeni syrjään, koska ne eivät vastaa järkeni juoksua. Tämä on tietenkin hölmö ajatus. Tunteet eivät ole vastakohta järjelle, vaan ne ovat aivan eri käyttövoimaa ihmiselle. Ja tunteiden kieltäminen tai kuoppaaminen on yksi isoja tekijöitä masennuksen synnyssä ja kasvussa. Satoja vuosia kestänyt järjen glorifiointi tunteiden kustannuksella alkaa onneksi olla taakse jäänyttä elämää. Järjen käyttäminen oman hyvinvoinnin alasajossa on -paradoksaalista kyllä- järjenvastaista.

”Autuaita ovat tietämättömät” sanotaan jossain vanhassa viisaudessa. En ehkä haluaisi sanoa asiaa ihan noin suoraan, mutta olen sangen vakuuttunut siitä, että vähemmällä ymmärryksen asteella voisi olla masentaa vähentävä vaikutus.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com