Ruumisarkkuja nikkaroimassa

Twitterissä eteeni sattui pölähtämään Anna Kontulan twiitti, jossa hän kertoo, kuinka hänen masennuksen takia työkykynsä menettänyt tuttava oli saanut loistavaa, tai oikeammin siis ”loistavaa” palvelua sosiaalitoimistossa. Tuolle ihmiselle oli nimittäin ehdotettu kuntouttavaa työtoimintaa, jossa hän olisi mennyt nikkaroimaan ruumisarkkuja. Twiitti meni kokonaisuudessaaan näin:

Tämä kertoo omalla raa’alla tavalla sen, miten jotkut masentuneet -tai kiusallisen monet- joutuvat kovin helposti heittopussin rooliin ja heille ehdotetaan ”jotain”, kun ei oikein keksitä varsinaisesti mitään kunnollista ja mietittyä, saati tarpeellista. Eniten varmasti masentuneet kaipaisivat mielenterveyspalveluita, mutta niitähän on tunnetusti tarjolla paljon vähemmän kuin olisi tarvetta. Itsekin olen tässä odottamassa kunnallisen psykiatrian palveluita ja voisin kuvitella, että odotan niitä vielä sangen pitkään. Minä kun en ole virallisesti edes työkyvytön masennukseni takia. Tai en ole riistämässä itseltäni henkeä. Minä sijoittaudun siis varmaankin masentuneissa luokkaan ”ei akuuttia hätää” ja hehän tunnetusti pääsevät jonon hännille, jos sinnekään. Edes ne, jotka tarvitsisivat aivan akuuttia apua, eivät sitä välttämättä saa.

No jos masentuneelle ei tarjota mielenterveyspalveluita, niin toisena vaihtoehtona kaiketi tarjotaan jonkin sortin kuntouttavaa toimintaa. Itse en siis tuollaisesta toiminnasta tiedä -ainakaan vielä- omakohtaisesti mitään. Mutta sen tietysti masentuneena ihmisenä tiedän, että jos masentuneelle tarjotaan kuntouttavaa työtä, sen tarjooman pitäisi olla kunnolla räätälöityä juuri kyseiselle masentuneelle, eikä mitään yleispäteväksi miellettyä toimintaa. Minulle voisi toki tarjota vaikka tuota ruumisarkkujen tekemistä, mutta jos masentunut kärsii alttiudesta itsetuhoon, tuo toiminta voisi osoittautua hänelle kohtalokkaaksi. Hän tuskin haluaisi yhtään mitään ylimääräistä kontaktia kuoleman tematiikkaan. Tai jos masentunut kokee, että hänen elämästään puuttuu älyllistä haastetta, yksinkertainen puuhastelu ei ehkä sitten vastaa hänen tarpeisiinsa.

Asiakkaan tuntemista ja hänen tarpeidensa tuntemista ei voi mitenkään liikaa alleviivata, jos mietitään mielekkäitä tapoja saada masentunut pois alhostaan ja kenties takaisin tavalliseksi veronmaksajaksi. Hänelle ei voi eikä pidä tarjota mitään ”kunhan nyt jotain” -tyyppistä ratkaisua vaan täsmällistä, juuri hänelle mietittyä toimintaa.

Tässäkin esimerkistä paistaa läpi, varsinkin, jos asiaa hieman karrikoin, se tosiasia, että masentuneita kohdellaan älyllisesti vajavaisina. Se, että masennus tekee hallaa muistille ja toden totta myös alavireisyyden suossa rämpiminen saattaa väliaikaisesti alentaa kognitiivisia kykyjä, ei se mitenkään tarkoita sitä, että masentunut olisi jotenkin älyllisesti alempiarvoinen ihminen kuin kukaan muukaan. Minua ainakin risoo se stereotypia, jonka mukaan masentunut on laiska, tyhmä, saamaton, tunteeton poissaolija. Voin kertoa tämän sairauden sisältä päin, että itse asiassa tilanne on aivan toisin päin. Me masentuneet haluaisimme olla aikaansaavia, meidän älymme on vähintäänkin kehuttavaa, meillä on ehkä enemmän tunteita kuin keskimäärin ja sehän se meille osittain masennusta aiheuttaakin. Poissaolijuudella voi stereotypijoitsija pyyhkiä vaikka sen kuuluisan takapuolensa. Ainakin omasta kokemuksesta käsin voin todeta, että me olemme läsnä liiankin kanssa. Meidän toimintamme ei ehkä vaan näytä siltä.

Pitkäänhän minäkin toivoin, että tulisi joku hyväntahtoinen ihminen, joka tekisi minulle tai edes minun kanssani jonkinlaisen masennuksestapoistumissuunnitelman, mutta sellaista ihmistä ei ikinä ole minun polkuni varrelle tullut auttamaan. Ehkä nyt pikään asiasta kipuilleena saatan yrittää ottaa ohjat käsiini. Saatan ehkä jopa päätyä kenties nikkaroimaan vaikka niitä ruumisarkkuja, mutta itselleni en sellaista vielä tee. Ei ole sen aika. Ehkä vielä pitkään aikaan, jos se minusta riippuu.

Lopuksi todettakoon vähän samassa hengeesä kuin Anna Kontula. Tällainen tarina on lopulta todella hienoa materiaalia stand up -lavalle. Tosin ei tällaista kukaan uskoisi.

Kiitos, että luet

Äly antaa masennukselle siivet

Yritän nyt olla kuulostamatta ylimieliseltä. Tätä aihetta täytyy vaan avata siitä riskistä huolimatta.

Olen miettinyt paljon masennuksen syntytarinaa monestakin näkökulmasta, ja yksi tekijöistä, joka on tullut eteen sekä omissa pohdinnoissani samoin kuin keskusteluissa muiden kanssa, on äly.

Jos ihminen on saanut synnyinlahjakseen älykkyyttä, hän on helposti taipuvainen hahmottamaan isoja kokonaisuuksia, eri asioiden välisiä yhteyksiä sekä syy-seuraus-suhteita keskimääräistä oivaltavammin ja laajemmin. Hän ymmärtää myös omaa rooliaan suhteessa muuhun maailmaan ja sen tapahtumiin ehkä seikkaperäisemmin ja tarkemmin kuin moni muu.

Älyn aikaansaama ymmärrys voi altistaa kovin helposti masennukselle. Altistumista voi aiheutaa se, että kokee asiat korostetuksi turhautumista aiheuttaviksi, koska mitä isompi kokonaisuus on, sitä vähemmän yksilö voi siihen vaikuttaa. Samoin muiden ihmisten ymmärtämättömyys ja sen aiheuttama kitka ihmissuhteisiin voi tehdä hallaa. Itse olen kokenut, että asioiden laaja ymmärrys ja niiden välisten suhteiden hahmottaminen aiheuttaa turvattomuuden tai kodittomuuden tai runsauden pulan tunnetta, jotka ovat selkeästi olleet minulle iso ahdistuksen ja masennuksen aihe. Tuo runsauden pula, siis ajattelu, että ”kaikki on mahdollista”, voi olla erittäin hyvä ominaisuus sopivasti käytettynä, mutta muutenkin masentuneisuuteen taipuvaisella se voi toimia tuota älyllä armoitettua ihmistä vastaan.

Tunteiden älyllistäminen, siis käytännössä tunteiden muuttaminen ikään kuin järjen tuotoksiksi tai tunteiden torjuminen älyn vastaisina voi myös aiheuttaa eksymistä. Ainakin itse olen kompastunut moneen otteeseen siihen, että koen mahdolliseksi ja tarpeelliseksikin sen, että laitan tunteeni syrjään, koska ne eivät vastaa järkeni juoksua. Tämä on tietenkin hölmö ajatus. Tunteet eivät ole vastakohta järjelle, vaan ne ovat aivan eri käyttövoimaa ihmiselle. Ja tunteiden kieltäminen tai kuoppaaminen on yksi isoja tekijöitä masennuksen synnyssä ja kasvussa. Satoja vuosia kestänyt järjen glorifiointi tunteiden kustannuksella alkaa onneksi olla taakse jäänyttä elämää. Järjen käyttäminen oman hyvinvoinnin alasajossa on -paradoksaalista kyllä- järjenvastaista.

”Autuaita ovat tietämättömät” sanotaan jossain vanhassa viisaudessa. En ehkä haluaisi sanoa asiaa ihan noin suoraan, mutta olen sangen vakuuttunut siitä, että vähemmällä ymmärryksen asteella voisi olla masentaa vähentävä vaikutus.

Kiitos, että luet.

Photo by Pixabay on Pexels.com