Hukkaan heitetyn ajan harmi

Huomaan päätyväni usein ajattelemaan kurjalta kannalta sitä, miten viime vuoteni ovat käytännössä valuneet hukkaan. Kun masennukseni puhkesi oikein kunnolla seitsemisen vuotta sitten, en kyennyt pitkään aikaan tekemään oikein mitään. Sitten pääsin hetkeksi työelämään mutta sekin kokemus lähinnä pahensi oloani eikä ainakaan auttanut toipumistani. Masennus syö jaksamista, se hiipii pääkopan sisään ja ujuttautuu vaikka mihin ajatteluun. Sen lisäksi vielä se kelmi vie ajan. Se vie aikaa juuri niin paljon kuin haluaa, eikä siihen välttämättä ole kovin helppo vaikuttaa jos ollenkaan.

Yritystä on toki ollut, kun olen kuitenkin käynyt täyden Kelan korvaaman terapiaputken ja niin edelleen. Mutta kun olo oli päässyt äitymään liian pahaksi, piti vaan pikku hiljaa tottua ajatukseen, että toipumiseen kuluisi paljon aikaa, aivan liian paljolta tuntuvan verran aikaa. Toki on pitänyt ottaa huomioon sekin, että voi olla, että toipuminen vie yhtä paljon aikaa kuin mitä minulla on loppuelämässäni käytettävissä. Masennus ei ole söpö puudeli tuossa vieressä talutettavaksi.

Nyt, kun tuntuu siltä, että ehkä olen päässyt vihdoin jonkin verran ihan aidon toipumisen taipaleen varrelle, tuo menneen ajan menettämisen dilemma ei hierrä ihan niin paljoa kuin aiemmin. Näin ainakin voin todetä hyvinä hetkinä, mutta sitten huonoina hetkinä täytyy myöntää, että sitä ketutuksen määrää on vaikeaa kuvailla, joka liittyy menetettyyn aikaan.

Sitten helpottaa, kun leikkii ajatuksella, että mitä olisin sitten sillä menetetyllä ajallani tehnyt. Kun järjellä oikein kartoitan mahdollisuuksiani, ymmärrän saman tien, että näin sen vaan täytyi mennä. En olisi voinut tehdä asioita sinällään toisin. Tai jos olisin voinut tehdä toisin, ne ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä kauan, kauan sitten, ei niinkään masennuksen perusteellisesti puhjettua. Enkä suostunut myöntämään ennen tuota puhkeamista, että jotain olisi vialla. Siispä kun asiaa nyt vain pohtii tarkasti, niin näin sen sitten piti mennä. Menetetty aika oli kirjoitettu kestomusteella kohtaloni kartastoon.

Olisi kyllä miellyttävää päästä tästä ketutuksen aiheesta lopulisesti eroon, sille kun ei voi enää tosiaankaan tehdä yhtään mitään. Mutta aina kun mietin, että miten olisin voinut vaikka tienata näinä vuosina kasoittain euroja tai olisin tehnyt sitä taikka tätä, niin tuttu tunnekuohu saattaa päästä liikkeelle, ainakin hetkeksi.

Menetetyn ajan dilemma liittynee myös masentuneen identiteettiini, johon minulla on myös kovin vaikeaa suhtautua. En suostu myöntämään vieläkään täysin, että missä minä menen ja miten paljon ja voimakkaasti masennukseni on elämääni vaikuttanut.

Fiksuinta olisi tietysti katsoa tulevaan ja kurkata kenties vähän nykyhetkeenkin. Juuri nyt minulla on asiat ehkä paremmin kuin vuosikausiin ja elämäni peruspalikat ovat selvillä seuraavat puolitoista vuotta eteenpäin. Seuraavien kuukausien aikana voin ottaa hyödyn irti siitä ajasta juuri niin paljon kuin vain jaksamiseni rajoissa pystyn. Ja oletus on, että se jaksaminen jopa lisääntyy jatkossa. Ehkä se sitten lopultakin vapauttaa miettimästä turhaan menneisyyttä.

Kiitos, että luet.

Häpeä vie hampaatkin suusta

Masennukseen kuuluu paljon ikäviä lieveilmiöitä. Keskeneräiset asiat ja sellaiset ”pitäisi saada tehdyksi” -tyyppiset asiat vaivaavat ja saavan aikaan kiusallisia tunnelmia. Yksi tällaisista ikuisuusteemoista on hammaslääkärissä käynti.

Häpeän masennustani, enkä haluaisi sen saavan aikaan mitään sellaisia oheisilmenemismuotoja, joista jäisin ikään kuin kiinni. Siis sellaisia, joista näkee, että minulla on masennuksen aiheuttamaa viivettä asioiden tekemisessä. Tämä häpeä tai jopa häpeän pelko sitten saa aikaan sen, että en oikein saa tehdyksi asioita, joita pitäisi saada tehdyksi. Asiat kasvavat suurtakin suuremmaksi ja odottaminen ja viivyttely vain pahentavat asioita, tietysti.

Kärsin viime alkuvuonna siitä, että hampaaseeni sattui. Olin kärvistellyt asian kanssa aivan liian kauan. Niinhän siinä sitten kävi, että lopulta hampaani tulehtui niin paljon, ettei ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua kunnalliseen päivystävään hammashoitoon. Tuomio oli tyly, hammas oli siinä kunnossa, että se olisi poistettava. Onneksi se hammas oli poskihammas, joten minut päivittäin näkevät ihmiset eivät sentään saisi heti nähtäväkseen aukkoa purukalustossani.

Meinasin nyt päästää itseni samaan tilaan, ikään kuin en olisi oppinut viime kerrasta. Onneksi olen ehkä hieman aikaisemmin liikkellä, koska minun ei tarvinnut sentään mennä päivystykseen, vaan sain varattua ajan ihan normiproseduurien mukaan. Ja tänään sitten koitti tuo pelottavalta kuulostava tilanne, että minun varaamani hammaslääkäriaikani oli käsillä. Pelkäsin, että tällä kertaa käy samalla tavalla kuin viimeksi, mutta onneksi ihan niin ei käynytkään. Tai tarkkaan ottaen kyllä: minulla on kaksi sellaista viisaudenhammasta, jotka ovat reikiä täynnä ja jotka pitää poistaa. Mutta ne hampaat ovat muutenkin sellaisia, että ne olisi pitänyt poistaa jo kauan, kauan aikaa sitten. Tappio ei siten tällä kertaa kohdistunut sellaisiin hampaisiin, jotka olisi pitänyt säästää ihan tositoimintaa varten.

Ennen hammaslääkärille menoa ehdin käydä koko tummman tunneskaalani läpi. Koin häpeää siitä, että joudun menemään hammaslääkäriin taas sen takia, että minulla on kipuja, en siis mitenkään hyvissä ajoin taaskaan. Häpeän sitä, että aina välillä olen sen verran voimaton, että ihan joka päivä en pysty hampaitani pesemään ja se tietysti edistää reikiintymistä. Ja kaiken kukkuraksi ruoka- ja juomatottumukseni ovan sen kaltaiset, joista jokainen hammaslääkäri näkee painajaisia. Liikaa kolajuomia, liikaa energiajuomia virkeyden edistämiseen, kaikenlaista hammasepäystävällistä harrastetta taidan tehdä. Itse asiassa siihen nähden, kunka laiminlyön hampaiteni hyvinvointia, purukalustoni on yllättävän hyvässä kunnossa. Ensimmäisen kerran rautahampaisiin paikattiin reikä vasta kahdeksan vuotta sitten, siis nelikymppisenä. Maailma täyttyy välillä ihmeistä.

Kaikeksi onneksi tämänpäiväinen hammaslääkäri oli hyvin ymmärtäväinen. Kun koin hänet empaattiseksi, sanoin suoraan, että tilanne jännittää, mutten kylläkään alkanut sen enempää tehdä selkoa masennushistoriastani. Toisenlaisia kokemuksia hammashuollosta löytyy yllin kyllin: kaameita moraalisaarnoja, syvääkin syvempää huokailua esimerkiksi siitä, että en saa pidettyä suutani tarpeeksi auki ja niin edelleen. Moni karttaa hammaslääkäriä, sen tiedän, ja monella on siihen varmasti ihan hyvät syytkin.

Ehkä häpeäni otti nyt sitten hieman takapakkia, kun tilanne ei ollutkaan niin paha kuin luulin. Masennus ei ollut saanut tällä kertaa tehtyä liikaa tuhojaan hampailleni. Ehkä toivoa sittenkin on. Tai saa nähdä, kunhan menen röntgenkuvaan ja saan siitä palautteen. Sitten saatan päätyä takaisin häpeän kapealle mutta ankealle polulle. Nyt vain täytyy toivoa, että pysyn hoitoputkessa tarpeeksi pitkään.

Kiitos, että luet.