Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Hukkaan heitetyn ajan harmi

Huomaan päätyväni usein ajattelemaan kurjalta kannalta sitä, miten viime vuoteni ovat käytännössä valuneet hukkaan. Kun masennukseni puhkesi oikein kunnolla seitsemisen vuotta sitten, en kyennyt pitkään aikaan tekemään oikein mitään. Sitten pääsin hetkeksi työelämään mutta sekin kokemus lähinnä pahensi oloani eikä ainakaan auttanut toipumistani. Masennus syö jaksamista, se hiipii pääkopan sisään ja ujuttautuu vaikka mihin ajatteluun. Sen lisäksi vielä se kelmi vie ajan. Se vie aikaa juuri niin paljon kuin haluaa, eikä siihen välttämättä ole kovin helppo vaikuttaa jos ollenkaan.

Yritystä on toki ollut, kun olen kuitenkin käynyt täyden Kelan korvaaman terapiaputken ja niin edelleen. Mutta kun olo oli päässyt äitymään liian pahaksi, piti vaan pikku hiljaa tottua ajatukseen, että toipumiseen kuluisi paljon aikaa, aivan liian paljolta tuntuvan verran aikaa. Toki on pitänyt ottaa huomioon sekin, että voi olla, että toipuminen vie yhtä paljon aikaa kuin mitä minulla on loppuelämässäni käytettävissä. Masennus ei ole söpö puudeli tuossa vieressä talutettavaksi.

Nyt, kun tuntuu siltä, että ehkä olen päässyt vihdoin jonkin verran ihan aidon toipumisen taipaleen varrelle, tuo menneen ajan menettämisen dilemma ei hierrä ihan niin paljoa kuin aiemmin. Näin ainakin voin todetä hyvinä hetkinä, mutta sitten huonoina hetkinä täytyy myöntää, että sitä ketutuksen määrää on vaikeaa kuvailla, joka liittyy menetettyyn aikaan.

Sitten helpottaa, kun leikkii ajatuksella, että mitä olisin sitten sillä menetetyllä ajallani tehnyt. Kun järjellä oikein kartoitan mahdollisuuksiani, ymmärrän saman tien, että näin sen vaan täytyi mennä. En olisi voinut tehdä asioita sinällään toisin. Tai jos olisin voinut tehdä toisin, ne ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä kauan, kauan sitten, ei niinkään masennuksen perusteellisesti puhjettua. Enkä suostunut myöntämään ennen tuota puhkeamista, että jotain olisi vialla. Siispä kun asiaa nyt vain pohtii tarkasti, niin näin sen sitten piti mennä. Menetetty aika oli kirjoitettu kestomusteella kohtaloni kartastoon.

Olisi kyllä miellyttävää päästä tästä ketutuksen aiheesta lopulisesti eroon, sille kun ei voi enää tosiaankaan tehdä yhtään mitään. Mutta aina kun mietin, että miten olisin voinut vaikka tienata näinä vuosina kasoittain euroja tai olisin tehnyt sitä taikka tätä, niin tuttu tunnekuohu saattaa päästä liikkeelle, ainakin hetkeksi.

Menetetyn ajan dilemma liittynee myös masentuneen identiteettiini, johon minulla on myös kovin vaikeaa suhtautua. En suostu myöntämään vieläkään täysin, että missä minä menen ja miten paljon ja voimakkaasti masennukseni on elämääni vaikuttanut.

Fiksuinta olisi tietysti katsoa tulevaan ja kurkata kenties vähän nykyhetkeenkin. Juuri nyt minulla on asiat ehkä paremmin kuin vuosikausiin ja elämäni peruspalikat ovat selvillä seuraavat puolitoista vuotta eteenpäin. Seuraavien kuukausien aikana voin ottaa hyödyn irti siitä ajasta juuri niin paljon kuin vain jaksamiseni rajoissa pystyn. Ja oletus on, että se jaksaminen jopa lisääntyy jatkossa. Ehkä se sitten lopultakin vapauttaa miettimästä turhaan menneisyyttä.

Kiitos, että luet.

Masentuneen aika kuluu kummallisesti

Aika on liian hidas heille jotka odottavat, liian nopea heille jotka pelkäävät, liian pitkä heille jotka surevat ja liian lyhyt heille jotka iloitsevat. Mutta heille, jotka rakastavat, aika on ikuinen. (Henry van Dyke)

Kun annan itselleni luvan ajatella oman elämäni kulkua viime vuosien aikana, jään kovin helposti haukkomaan henkeäni. Kuusi vuotta sitten elämäni muuttui sellaisella tavalla, jota en oikein olisi uskonut etukäteen tapahtuvaksi. Työ meni alta ja vuosien eläminen jaksamisen reserveillä oli jättänyt sen verran jälkiä, että minun oli vihdoin aika ottaa hetki rauhallisemmin. Tai niin ainakin luulin. Päätin ottaa muutaman kuukauden rennosti ja sen jälkeen minun oli tarkoitus opiskella kesken jäänyt yliopistotutkinto valmiiksi. Aika nopeasti totesin, että opiskelu ei ottanut kipinää ja työnahaku alkoi heti alusta tuntua todella tahmealta.

Vähä vähältä masennukseni alkoi viimein ottaa niin paljon voimaa kuin se suinkin kykeni ottamaan. Tavallaan elämäni pysähtyi pikku hiljaa, ikään kuin varkain, mutta toisaalta ei mitenkään salaa. Huomasin vähitellen voimieni hiipuvan vääjäämättä, enkä oikein jaksanut taistella sitä kehitystä vastaan.

Meni kolmisen vuotta, kunnes sain eräänlaisen lottovoiton ja tapahtui se, mitä ei yleensä tapahdu: minut soitettiin kotoa töihin. Otin työn tietenkin vastaan ja yhtäkkiä, parissa päivässä pitkäaikaistyöttömyys oli vaihtunut hektiseen työkuvioon. Olin kuitenkin päätynyt konkurssikypsään korporaatioon, joten ei mennyt kauaakaan, kun tuokin työ lähti alta. Se ikävä puoli tuossa kokemuksessa oli, että tapani mukaan antauduin töihin niin innolla, että se työkokemus otti paljon, paljon enemmän kuin antoi ja työkykyni oli tuon työn jälkeen entistä heikompi.

Koen oman käsitykseni ja kokemukseni ajan kulusta olevan sangen kummallinen, kaksi- tai monijakoinen ja outo. Omassa arjessani päivät seuraavat toisiaan kuin rahtijunan vaunut, mutta sitten toisaalta tuntuu, että elämässäni ei oikein tapahdu yhtään mitään. Nyt kun mietin viimeistä kuutta vuotta, koen, että se on pitkä aika – noin 2000 päivää – mutta en ole niiden aikana saanut kunnolla edistetyksi elämääni. Tuon ajan puitteissa olisin voinut hyvin saada itselleni uuden ammatin, olisin voinut oppia oman elämäni Brian May -kitaristiksi tai mitä tahansa. Kirjoittaa kirjan tai jotain selllaista. Olen lähinnä tänä aikana kuluttanut tätä nojatuolia, jolla nytkin istun.

Puhuin tästä tematiikasta myös terapeuttini kanssa. Hän kehotti minua (tämä oli yksi hänen harvoista kehotuksistaan) armeliaisuuteen: olin toipilaana. Kyllä, ymmärrän sen, että masennuksesta ei toivuta hetkessä, mutta tässä tulee esiin masennuksen ikävä puoli: se ei ole sellainen selkeästi diagnosoitava sairaus, josta voisi jonakin päivänä kenties saada lääkäriltään selkeä toteamus: ”nyt olet tervehtynyt”. En siksi osaa suhtautua omaan olemiseeni ja tekemiseeni toipumisena, vaan koen sen enemmänkin pelkkänä olemisena. Ei siis hyödyllistä joutilaisuutta, vaan pelkkää joutilaisuutta.

Tuo Henry van Dyken sitaatti puhuttelee minua todella paljon. Koen, että minun suhtautumiseni aikaan näkyy kaikissa noissa puolissa, jotka hän mainitsee. Minä odotan, minä pelkään, minä suren ja ajoittain toki iloitsenkin. Rakastan myös, sen verran kuin kykenen. Aika on siis minulle yhtäaikaa liian hidas, liian nopea, liian pitkä ja liian lyhyt. Ja ennen kaikkea sitä kaiketi on minulla iättömyyden verran. Tämä ajatuskehikko kuvaa sitä paradoksia, jossa elän. Joka päivä. Se tekee elämästäni toki tavallaan erittäin rikasta. Mutta myös raskasta.

Kiitos, että luet.