Varjoja ilman valoa

Rammsteinin uusimmalla albumilla Zeit löytyy nimikappale, joka on kyllä aivan mahtavan hieno kappale. Siinä mietitään ajan kulumista ja sen vaikutusta ihmiseen. Kappale alkaa väkevästi: Manches sollte, manches nicht, wir sehen, doch sind wir blid, wir werfen Schatten ohne Licht. Vapaasti haparoiden tämän voisi kääntää seuraavasti: Joidenkin pitäisi, joidenkin ei, näemme, vaikka olemme sokeita, ilman valoa luomme varjoja. Kappale jatkuu yhtä hienosti, mutta minä jään tuon varjojen luomisen kohdalla miettimään tarkemmin.

Puhuuko Rammstein kenties masennuksesta? Ehkei tarkoituksella, mutta sitten toisaalta masennuksen ytimestä löytyy taipumus luoda varjoja ilman valoa. Minulle tuo fraasi toimii sangen tiiviinä luonnehdintana masennuksen viheliäisestä toimintalogiikasta. Tarkoitan sitä, että masentunut pystyy jostain kumman syystä luomaan synkkyytä, pelkoa, ja epätoivoa sinnekin, missä se ei tunnu kovin ilmeiseltä. Varjoja syntyy ilman sitä perinteisesti käsitettyä vastavoimaa tai syntymävoimaa, valoa tai toivoa tai turvallisuutta.

Tällainen taipumus nähdä pimeää siellä, missä sitä ei näyttäisi olevan, on yksi sellainen masennuksen ilmenemispiirre, jota on vähän hankalaa selittää ei-masentuneelle. Sellainen näkemysvinouma ei tottele tyypillistä logiikkaa eikä kumartele järkeilyllekään. Pinnallisesti tätä tunnevyyhtiä voisi kuvailla pessimismiksi, mutta se on kyllä paljon pahempaa kuin peruspessimismi. Se tunnevyyhti vie toivon, se syö sisältä yrittämisen halun, se pimentää tulevaisuuden.

Aina välillä tuo taipumus onneksi laantuu, se saattaa hävitä kokonaankin. Voi olla, että hetken aikaa masentuneesta voi tuntua normaalilta tai tyypilliseltä, mutta jokin tekijä saattaa syöstä takaisin tuohon varjojenluontitilaan. Väsymys, huonot kokemukset, tunne- tai ajatusjumit tai sen sellaiset antavat kasvupohjaa tuolle tilalle. Niitä oppii kenties vuosien varrella tunnistamaan itsessään ja siten masentunut saattaa saada otetta taipumukselleen ja parhaimmillaan ehkä saa sen vaimennettua jopa kokonaan, ainakin ajoittain.

On pakko jatkaa Zeit-biisin sanoja:

Wir sterben weiter bis wir leben. Sterben lebend in den Tod. Me kuolemme aina vaan kunnes elämme. Kuolemme elävänä kohti kuolemaa. Dem Ende treiben wir entgegen. Keine Rast, nur vorwärtsstreben. Am Ufer winkt Unendlichkeit. Gefangen so im Fluss der Zeit. Olemme törmäämässä loppuumme. Ei lepoa, vain raahautumista eteenpäin. Rannalla viittilöi iättömyys. Niin vangittuna ajan virtaan.

Jos tämä ei kerro masennuksesta, se kertoo ainakin omasta elämästäni. Kuolleena elämisestä olen saanut omaa kokoani suuremman annoksen. Eteenpäin raahautuminen on käynyt tyhjässä merkityksettömyydessään aivan liian tutuksi. Kaiken kukkuraksi, minä olen tainnut pukeutua ajan vankilan vankipukuun jo vuosien, vuosien ajan. Aina välillä viikatemieskin viittilöi munulle, mutta kaikeksi onneksi olemme toistaiseksi käyneet eri polkuja.

Tämän kerrottuani et ehkä ihmettele, että aika usein tämän kappaleen kuullessani joudun pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastani. Näin kävi viimeksi tänään. Ehkä päin vastoin kuin mitä saattaisi kuvitella, ne ovat kaikesta huolimatta lohdun kyyneleitä. Alkavaa toivon värähtelyä.

Kiitos, että luet.

Luonto lepää viisaasti

Syksy näyttää älyttömän kauniilta vuoden ajalta. Kävin juuri pitkästä aikaa juoksulenkillä ja täytyy sanoa, että syksyä aliarvostetaan pahasti. Syksy on estetiikan kannalta loistavaa luonnonystävän aikaa, mutta myös hengeltään.

Aina kun käyn ulkona ihailen luonnon moninaisuutta ja upeutta. Nyt syksylläkin. Eletään lokakuun loppua ja silti luonto näyttää kauniimmalta kuin koskaan tai -paremminkin sanottuna- yhtä kauniilta kuin aina. Luonto toimii sikäli fiksusti, että se ymmärtää sopivassa vaiheessa vuotta että ”ahaa nyt on tulossa tämä kylmä vuodenaika ja se tarkoittaa sitä että mun on turha tässä taistella pakkasta ja muita mahdottomia elinoloja vastaan”. Siispä se tekee viisaasti ja imaisee lehtivihreät juurakkoonsa, menee talvihorrokseen tai mitä se sitten ikinä tekeekään talveen varautuakseen ja valmistautuu siten siihen aikakauteen jolle se ei vaan yksinkertaisesti voi mitään.

Miksi me ihmiset emme tee sama? Mehän voisimme ihan yhtälailla yrittää tunnistaa elämässämme hetkiä jolloin on tulossa niin kylmä ja ankara kausi että meidän olisi vain viisainta ottaa vähän rennommin. Minä ainakin olen törmännyt monta kertaa elämässä sellaiseen ajanjaksoon, jolloin olisi ollut parasta vain antaa pahimman mennä ohitse ja välttää turhaa vastaan tappelemista. Me ihmiset jotenkin vaalimme ja arvostamme aivan liikaa sellaista nopeammin, voimakkaammin, enemmän, kaikki tänne heti nyt -tyyppistä elämää ja asennetta, että siinä kaikessa tohinassa me unohdamme oman itsemme ja meidän hyvinvointimme. Ei ole mitään järkeä yrittää puskea aina vaan enemmän ja enemmän vaikka voimat ehtyisivät. Kun kylmä ja kolea aikakausi vallitsee, ei tekemisestä kuitenkaan tule yhtään mitään. On parempi säästää voimansa ja ponnistelunsa siihen ajanjaksoon, jolloin ne kantavat hedelmää eivätkä valu turhaan hukkaan.

Luonto on ylivertaisuudesta mahtava. Siltä voisi oppia paljon, muutenkin kuin vuoden kierrosta. Luonto yrittää esimerkiksi ilmastonmuutoksellaan kertoa meille, että me ihmiset yritämme ja ihmiskunta yrittää ylipäänsä elää sellaista elämää joka ei ole pitkästi katsoen mitenkään mahdollista. Luonto ei sitä kestä, ympäristö ei sitä kestä, ilmasto ei sitä kestä emmekä lopulta me ihmisetkään sitä kestä. Loputon enemmäntavoittelu vie meidät jossain vaiheessa ankaraan tilanteeseen.

Niin, lepo on todellakin tärkeä. Nyt luonto on juuri nyt lähdössä lepoaikaan. Meillä taasen on ehkä eri elinkierto. Se, että onko sinun tai minun elämässä juuri nyt aika levätä vai paahtaa niin kovaa kun uskallamme ja voimme, on eri asia. Mehän emme elä samaa rytmiä kuin luonto mutta silti me voisimme hyvin oppia luonnolta vaikka mitä.

Jos antaudunmme lepoon, on toki mahdollista että levon aikana voi tapahtua kaikenlaista, ehkä merkittävääkin. Se ei välttämättä ole meidän vaikutusmahdollisuuksiemme piirissä. Kun on levon aika, sitä kutsua tulee kuunnella. Eihän puukaan voi vihreydellään tai lehdet pudotettuaan vaikuttaa siihen, tuleeko ihminen moottorisahansa tai harvesterinsa kanssa kaatamaan sen. Täytyy aina muistaa, että meidän lepomme ei välttämättä ole kuitenkaan automaattisesti meidän mahdollisuuksistamme pois. Sehän saattaa vain lisätä mahdollisuuksia, kun odottaa tarpeeksi pitkälle ja katsoo asioita sopivalta etäisyydeltä. Levänneenä pystymme kohtaamaan sellaisia asioita, jotka voisivat murtaa väsyneen.

Lupaa minulle, hyvä lukijani; lepää kun sen aika on ja tohise tuhansin sieluin sitten, kun siihen on tarve, mahdollisuus ja voimavarat.

Kiitos että luet

Tyhmyysharha

Masennuskohtalotoverini kirjoitti tauluun: ”olen tyhmä”. Kysymyksenasettelu kuului siten, että miten huomaat ajattelussasi, että olet vajoamassa masennukseen. Kanssakulkijani kertoi, että hänellä yltyvät itsekritiikki ja lapsuudesta asti mukana kannettu älyllisen huonommuuden tunne, kun masennus pitää ja ottaa valtaa.

Huomasin heti, miten tuo yksi kahden sanan lause tuntui porautuvan silmiini kivuliaalla tavalla. Minähän tiedän, mistä tässä puhutaan. Masennuksen suonsilmässä tempoillessaan ihminen miettii kovin helposti, että mitä minussa on niin väärää, että olen tässä tilassa? Miksi en ole vahvempi, etten joutuisi masennuksen kourimaksi? Miksi olen niin tyhmä, että kärsin taas kerran, kerta toisensa jälkeen masennuksesta?

Edellisen kappaleen kysymykset voi hyvässä olotilassa ja terveenä kuitata kovin helposti höpöhöpöksi, mutta masentuneelle ne ovat valitettavasti aivan todellisilta tuntuvia kysymyksiä, vaikkakin toki vääriä noin pohjimmiltaan.

Olen tätä tyhmyyden ja sen lähiteemoja käsitellyt aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Myös täältä löytyy aiheesta pohdintaa. Kuten voit ehkä jo päätellä, tämä älykkyyden ja masennuksen välinen suhde taitaa osua minua jonkinlaiseen arkaan hermoon, ja päättelysi on tietysti täysin oikea. Siksi ehkä tuo kohtalotoverin kahden sanan lause kolahti niin kovaa.

Vanha viisaus kertoo, että kuolleita ja tyhmiä yhdistää se seikka, että he eivät tiedosta omaa tilaansa. Vaikka tuo kuulostaa ehkä ylimieliseltä, en voi kovinkaan painokkaasti kiistää lausahduksen sanomaa. Ilmiö vain tihenee netti- ja somekeskusteluissa, joissa kaikkein kiihkeimmin omaa kapeaa näkemystään puolustavat ja siten siitä kaikkein eniten vakuuttuneet ovat kuunnelleet muita näkemyksiä kaikkein vähiten. Tällehän on tietysti löydettävissä myös ihan tieteellistä pohjaa. Puhutaan Dunning-Kruger-vaikutuksesta tai ylivertaisuusvinoumasta. Lyhyesti sanottuna mitä enemmän asioista ottaa selvää, sen voimakkaammin ymmärtää tietävänsä vain pieniä murusia. Ja tietysti toisin päin.

Masennuksen synkässä ytimessä lymyilee sellainen viheliäinen ajatusesterata, jossa masentunut tiedostaa mahdollisuuksien moninaisuuden. Minä voin olla väärässä. Minä en tiedä kaikkea. Minä en voi hahmottaa kaikkia tulevaisuudenskenaarioita. Minä saatan heittää henkeni seuraavien hetkien aikana jonkin salakavalan sairauden yllättämänä. Kohta saattaa tänne pelmahtaa ydinpommi, joka vie meidän kaikkien hengen. Tämä kaikkien tiedostamattomuuden ulkopuolella viihtyvien tietojen ja mahdollisuuksien kirjo yhdistettynä siihen, mitä me tiedämme, aiheuttaa melkoisen hälyn aivoissa, ja juuri tuo häly on omiaan pahentamaan masennusta. Masentunut voi olla varsin tietoinen seikoista, joita ei tiedä tai ymmärrä. Se on toki pelottavaa, mutta kaikkein eniten henkisesti uuvuttavaa. Ja tuo uuvuttavuus, se voi olla joko masennuksen ravinnetta, polttoainetta tai jopa masennuksen ydin.

Jouduin toteamaan masennustoverilleni -ehkä sittenkin hieman hymy suupielissä, mutta ah niin tosissani- että hän on ollut väärässä koko elämänsä. Se, mitä minä häntä tunnen, niin hän ei ole tyhmä, vaan päin vastoin. Fiksulta ihmiseltä hän tuntuu ja vaikuttaa. Ja onhan hän fiksu. Kuten niin moni muukin masentunut.

Kiitos, että luet.

Loppuratkaisu kummittelee nurkan takana

Kuulin erään masentuneen tarinan pari päivää sitten. Hänelle meinasi käydä kaamean kalpaten ihan viime viikolla. Hän on taistellut masennuksensa kanssa vuosia tai jopa vuosikymmeniä, mutta nyt sitten hänen masennuksensa oli ottanut selvän käänteen huonompaan suuntaan ja hän oli ollut vähällä riistää oman henkensä.

Tällaiset tarinat herättävät ja pysäyttävät, nostattavat suoraan sanottuna pelkoakin. Pelottavan muistutuksen siitä, millainen tauti masennus loppujen lopuksi on. Se ei anna armoa, kun sille päälle sattuu. Ei anna ilmaiseksi, mutta ei anna välillä maksuakaan vastaan yhtään mitään. Tyhjentää tunnelompakon tyystin ja vaatii lisää. Painaa alas alhaalla olijaa.

Vielä osuvammaksi tällaiset tarinat tulevat, kun tunee tarinan henkilön, kuten minulle nyt kävi.

Tämä masentunut oli kaikeksi onneksi ymmärtänyt hakea ja pystynyt hakemaan apua akuuttiin tilanteeseen. Ystävät olivat auttaneet ja saattaneet hänet sairaanhoidon piiriin. Ei hän tosin ollut mitään mullistavan mainittavaa lääketieteellistä apua saanut, mutta vahvempi lääkitys oli kuitenkin avannut pahimmat masennuksen lukot ja hän oli päässyt taas elämän syrjään kiinni.

Tuo tarina hätkähdytti eritoten siksi, että hänen kuvauksensa omaehtoisesta kuolemansuunnitelmastaan kuulosti kovin tutulta. Siltä tilanteelta, jossa itse heräsin tähän asiaan eräällä sillalla taannoin toukokuussa. Silloin tuntemukseni tuskin oli niin vahva kuin tällä kanssamasentuneella, mutta muistan kyllä hyvin samankaltaiset ajatukset. Silloin voi sanoa olevansa pohjalla, kun katsoo viikatemiehen kutsuvaa viittilöintiä sillan alapuolella.

Masentuneelle tulee kuolema väistämättä tervettä tutummaksi. Nimttäin varmasti kaikki masentuneet ovat kerran tai miljoona kertaa miettineet, että voi kun tästä olotilasta vain pääsisi eroon, saisi nukkua unta tai mieluummin ikiunta. Kuolema muuttuu myytistä välineeksi, pelon aiheesta lupaukseksi tai helpotukseksi. Mahdolliseksi helpotukseksi. Kuolema saattaa tuntua ratkaisulta, tuli se sitten omaehtoisesti edistäen tai muilla tavoin.

Kuoleman arkipäiväistyminen tai välineistyminen ei välttämättä ole huono asia. Paradoksaalista kyllä, tutuksi tuleva kuolema, sen vaaniminen nurkan takana saa arvostamaan elämää vieläkin enemmän. Näin ainakin itse koen. Kuoleman ajatteleminen hätäpoistumistienä saa lukitsemaan sen oven tiukemmin. Aiemmin kavahdin koko kuoleman ajattelemista, koska pelkäsin pelkän ajattelemisenkin toimivan kutsuhuutona, mutta kokemus on osoittanut lähinnä päinvastaista. Tämäkin teema täytyy käydä läpi, ettei se saa myyttisiä mittasuhteita.

Tuo kanssamasentunut tuntui olevan jo selkeästi paremmassa kunnossa, vaikka ymmärsikin olleensa hyvin lähellä loppua. Olosuhteisiin nähden hän tuntui purjehtivan vaihteeksi elämänsä myötätuulessa. Olisi karmeaa, jos hän ei olisikaan juuri nyt siinä tilanteessa. Jollekin toiselle on voinut käydä pahasti, myös viime viikolla.

Onpas tästä aiheesta hankala kirjoittaa. Toivottavasti pääsit edes vähän jyvälle ajattelustani.

Kiitos, että luet.

Raha masennuslääkkeenä

Huomaan empiväni tästä aiheesta kirjoittamista, kun aika pikaisesti rahateeman voisi käsittää pinnallisena. Näin kovassa istuu pinnallisuuden välttämisen kaipuuni. Yritän nyt välttää tuon välttelyn ja käydä itse asiaan.

Itselläni tietty taloudellisen turvallisuuden tietoisuus on nyt toiminut kovinkin tehokkaana masennuksen vähentäjänä. Mutta se ei ole toiminut yksin. Yksi pahimmista masennusjaksoistani on asettunut ajankohtaan, jolloin olin pitkään ansiosidonnaisella työttömyystuella ja tuo tuki on tunnetusti sangen avokätinen, ainakin panostettavaan ponnisteluun nähden. Siispä pelkkä taloudellinen turva ei avaa tietä pois masennuksesta, mutta sillä on kyllä tärkeä rooli tarvittaessa.

Moni masentunut kärsii tavattoman pahoista taloudellisista ahdingoista. Masennus vie helposti työkyvyn osittain tai jopa kokonaan, joten ansaintamahdollisuudet voivat huveta olemattomiin masennuksen kourassa kamppailevilta. Lisäksi taudinkuvaan kuuluvat huonomuistisuudet ja energiattomuus asioiden hoitoa kohtaan keittävät monelle taloudellisia myrkkykeitoksia. Ikään kuin masennuksesta ei olisi tarpeeksi siedettävää jo sinällään, mutta taloudelliset huolet painavat mielentilaa väistämättä alaspäin. Minullekin kävi keväällä juuri näin, kun elin koko ajanjakson tammikuusta kesäkuuhun ilman yhtäkään euroa tuloja. Tilanteen aiheuttama epätoivo sai minutkin tuijottamaan hetkeksi viikatemiestä silmästä silmään. Tästä kerroinkin aiemmassa kirjoituksessani.

Raha ei todellakaan yksin ratkaise masennusta tai paranna sitä. Hyvinkin menestyneissä ihmisissä on myös masentuneita. Monelle, varsinkin taiteen parissa työskentelevälle masennus saattaa kuulua jopa osana luovaan prosessiin. Heillekään raha ja menestys ei yksinään tuo onnea, kuten esimerkiksi Robin Williamsin tapaus kertoo.

Minun paranemiseni (ei toki parantumiseni) tie löytyi taloudellisen varmuuden lisäksi mielekkäästä tekemisestä. Opiskeleminen yhdistettynä siihen, ettei minun tarvitse kantaa kaameaa huolta toimeentulosta, ovat yhdessä tehneet hyvää pohjaa paremmalle huomiselle. Minä koen tekeväni päivittäin asioita, joilla on tarkoitus, mutta jotka juuri nyt eivät millään logiikalla käänny ilman ulkopuolista apua taloudelliseksi kannattavuudeksi. Uskon, että ensi vuoden joulukuussa tilanne on voinut kääntyä sellaiseksi, että osaamiseni tuottaa minulle ja muille taloudellista ja toivottavasti myös esteettistä hyötyä. Nyt on se hetki, jolloin kasvatan ja kehitän tuota osaamista päivittäin. Turvassa huolilta, tai ainakin taloudellisilta huolilta.

Minä en ole vielä tähän mennessä päätynyt syömään masennuslääkkeitä. Juuri nyt ratkaisuni tuntuu juuri minulle oikealta. Aina ei toki siltä ole tuntunut. Siinä kuten niin monessa muussakin asiassa tunnen näköjään tarvetta uida vastavirtaan. Se toimii minulle, mutta ei tietenkään välttämättä kenellekään muulle.

Raha ei tuo onnea, mutta yhdistettynä muihin asioihin se kyllä tuo tiettyä turvaa tervehtyä ja toipua. Ja tervehtyminen ja toipuminen luovat pohjaa pitkäaikaiselle turvan luomiselle.

Kiitos, että luet.

Oma itsensä -hokema

Niin monessa yhteydessä näkee mainittavan, että ”tärkeintä on olla oma itsensä” ja sen tyyppisiä tokaisuja. Tämä hokema tuntuu olevan kuin jokin megatrendi, johon kaikkien tulisi osallistua. Kun näen tai kuulen tuollaista, huomaan miettiväni saman tien, että mitä se minun kohdallani voisi tarkoittaa. Ja melkein yhtä saman tien ymmärrän, että en tuohon kysymykseen oikein osaa vastata.

Minuuteni tuntuu olevan alati reissun päällä. Päättymättömällä jalostuksen ja muutoksen matkalla jonnekin, jossa ei aina edes ole teitä eikä polkuja, saati mitään tienviittoja. Silti on tarvottava eteenpäin, kun paikallekaan ei voi jäädä möllöttämään. Kylmähän siinä tulee. Tai pimeä.

Minuudesta voi löytää paljon tilannesidonnaisia ulottuvuuksia. Olen yhdenlainen opiskelija ja toisenlainen isä, esimerkiksi. Erilaisissa rooleissa ja tilanteissa me tietysti toimimme yllättävänkin toisenlaisilla tavoilla. Se ei onneksi uhkaa minuuden määritelmää millään tavalla, melkeinpä päin vastoin. Rikkaushan se on.

Onneksi kukaan ei kysy minulta, että mitä minulle merkitsee olla oma itseni. En ehkä kykenisi vastaamaan siihen. Tai sitten vastaus onkin todella helppo: se on sitä, että ei palvo muiden mielipiteitä vaan pyrkii tekemään ja olemaan sitä, mikä omimmalta tuntuu. Kyse ei siis olekaan täydellisestä tiedosta omasta minuudesta vaan lähinnä vieraantumisesta muiden käsityksestä minun minuudestani. Tämä luo jo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin se, että minun pitäisi tietää, kuka minä todella olen. Pois sulkemalla pääsee joskus yllättävän tai ainakin tarpeeksi tarkkaan lopputulokseen. Vaikka sinänsä en pidä poissulkemismetodista, niin minuuden kanssa se toimii varsin mukavasti. Ja aina voi sitten todeta, että kokeiltuaan jotain ”se ei olekaan mun juttu”.

Tämä tematiikka tuntuu olevan juuri nyt kovasti mieleni päällä. Opiskelen uutta alaa ja samalla olen huomannut, miten masennus on pitkän, pitkän ajan jälkeen antamassa hieman löysää otteessaan. Masennus on määritellyt minua nyt niin kauan, että olen ehkä vähän unohtanut, että minkälainen olen ilman masennusta. Ehkä ”ilman” on hieman koreasti ilmaistu, koska ehkä masennus ei koskaan päästä minua kokonaan nollatilaan. Silti, opettelen juuri nyt uutta keveyttä elämässäni, jollaista en muista kokeneeni pitkään aikaan, jollen jopa koskaan aikuisiälläni. Onhan se myös työlästä ajatella, että kuka minä olen ilman masennusta, kun se ulottaa lonkeronsa melkein jokaiseen minuuden nurkkaan. Silti se ajatustyö on myös erittäin vapauttavaa.

Masennus ei siis enää määritä minua, mutta suuri kysymys jää jäljelle: kuka minä olen. Jos en olisikaan enää masentunut, millä minä määritän itseni? Mihin poijuun kiinnitän vaappuvan identiteettiveneeni, jos masennus ei enää määritäkään minua? Kysymyksen takia voisi jopa ahdistua, mutta minä koen sen lähinnä rikkautena: ehkä minuudestani pääsee masennuksen massan alta tulemaan esiin sellaisia uusia – tai unohdettuja – puolia esiin, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään. Näin on itse asiassa päässytkin jo käymään.

Minuuden etsimisessä ja määrittelemisessä piilee myös piinallisen toimiva masennusansa. Ainakin minä olen aiemmassa elämässäni huomannut, miten tempoilu minuuuden kanssa on aiheuttanut sellaiset epämääräisyyden vankilan haavat, että ne jo itsessään ovat pahentaneet masennustani. Siksi minuuden varmuuden palvonta on myrkyllistä masentuneelle. Tai jos ei ole vielä masentunut, tämä identiteettiasia voi hyvinkin tyrkätä masennuskandidaatin rajan toiselle puolelle. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Silti kehotan varovaiseen seikkailuun minuuden moninaisessa kairassa.

Kiitos, että luet.

Stressi iski nurkan takaa

Kun palasin torstaina opiskelupaikkakunnalta kotiini, kuulostelin hämmentyneenä tuntojani. Toki oli siinä kohdassa taas kerran sangen väsynyt, koska aamu; viideltä koittava herääminen opiskelupäivinä verottaa väistämättä vireystasoani. Sitten olin aistivinani tuntemuksissani jotain muuta. Menneisyyden tuulahdus pyyhkäisi tajuntani kasvoille: stressiähän tämä on.

Miten tähän olen itseni nyt ajanutkaan? Koko ajatukseni siitä, että lähdin opiskelemaan uutta alaa perustui siihen, että voisin välttää jatkossa stressiä ja siten altistaa itseni vähemmän masennuksen yltymiselle. Tässä kuitenkin taas olin, tuttu tilanne työelämästä, stressiä pukkaa. Paitsi onneksi en ihan toista tuttua kaavaa kumminkaan.

Pelkistetyssä elämäntilanteessani stressin aiheuttajan etsintä ei varsinaisesti vaatinut ydinfyysikon hoksottimia. Meidän opiskeluryhmän projekti on edennyt tiukkaan toteuttamisvaiheeseen. Se ei tietenkään stressiäni laukaissut vaan se, että olin ihan ehdoin tahdoin ja omasta aloitteestani ottanut tuon ison projektin lisäksi oman lisäni tuohon projektiin. Teen sellaisen esteettisen kruunun, tai itse asiassa neljä kappaletta sellaisia, joiden on tarkoitus tehdä sellainen vauefekti, että tuotteemme näyttää hyvin poikkeukselliselta. Ihan yksin olen tuon efektin tuovan tuotteen suunnitellut ja prototyypin toteuttanutkin. Nyt vain olen ajallisesti siinä vaiheessa, että tuotteeni pitäisi saada loppujalostettua prototyypistä valmiiksi tuotteiksi ja se on stressini ytimessä. Nyt mitataan lopulta osaamiseni ja visioni kirkkaus, jota olen ehkä voinut pitää hieman piilossa häveliäisyyttäni. Tuotteeni täytyy olla esteettisesti täysin moitteeton, mutta toisaalta toteutettavissa konkretian tasolla ja se pitää pystyä myös noudattamaaan esimerkiksi sähköturvallisuuden periaatteita ja asennettavuuden lainalaisuuksia. Onneksi olen suurimman osan haasteista jo ratkaissut, mutta pohjalle ovat jääneet odottamaan sakeana sakkana asiat, joita en ehkä yksin pysty ratkaisemaan. Se minua lopulta stressaa.

Tunne ja tilanne todellakin ovat tavallaan tuttuja menneisyydestä. En halua tehdä asioita kuten muut tekevät enkä samoja asioitakaan kuin mitä muut tekevät. Haluan tehdä oman visioni mukaisia asioita. Toivoin, että tämä luonteenpiirteeni olisi ehkä pysynyt poissa opiskeluistani, mutta päin vastoin, tuo ominaisuus on vain saanut lisää lihasta ympärilleen koko opiskelujeni ajan. Pohjimmiltaan tuo on mainio ja kohottava asiainkulku, mutta aiheuttaa paikoin tiettyä painolastia. Kuten työelämässä, niin myös opiskeluissani tämä erikoisuudentavoittelijan rooli on ihan oma valintani, eikä siihen ole minua mitenkään ohjattu tai määrätty. Toki muutama opiskelukaveri on minua rohkaissut eteenpäin mutta sehän on vilpittömyydessään riemastuttava ilmiö.

Tietenkin mieleeni pelmahtivat tutut kysymykset, joita kyllä kannattaakin kysyä itseltään tällaisessa tilanteessa. Vaadinko itseltäni liikaa? Onko minun pakko tavoitella poikkeuksellista tekemistä? Miksi en voi olla kuin muut, tehdä vain piirrustusten mukaisia asioita enkä jättää omia kehittelyitäni rauhaan?

Taas kerran lavalle astelee vanha tuttu: tasapainon tärkeys. Huomaan, että toisaalta pieni stressi tässäkin asiassa auttaa eteenpäin, energian syömisen vastapainoksi se jopa antaa energiaa. Sopivan tekemisen määrä on tärkeää löytää, jotta pääsee kehittymään, mutta ei tuuperru. Minähän käytän opiskeluani mielialalääkkeenä varsinaisen lääkityksen sijaan. Molemmissahan on tärkeää löytää annoksen sopiva määrä. Tekemisen määrän sietokyky vaihtelee ajassa, joten annostelua on tarpeen tarkastella useastikin.

Jäin pohtimaan stressiäni tarkemmin. Kysymys on lopulta tämä: Seuraanko kutsumustani vai kutsuvatko seuraamukset minua? Aiemmassa elämässäni olen lähinnä pyrkinyt tekemään asoita miellyttääkseni muita ja välttämään kaikenlaisia konflikteja. Se on taas johtanut siihen, että olen joutunut venymään voimieni toiselle puolen ja tuossa kaameassa yhtälössä asustaa masennukseni siemen ja sen lannoite. Olen siis elänyt seuraamusten kutsumanaa, seuraamusten stressaamana. Vaikka nytkin olen stressaantunut, suuri muutos on se, että tässä kohtaa minä seuraan kutsumustani, sellaista kaipuuta itseni toteuttamiseen, jonka olen aiemmin pyrkinyt typeryttäni hautaamaan piiloon. Kutsumuksen seuraaminen toki voi aiheuttaa stressiä, mutta silloin stressi on vain välttämättömyys, väline tai pakollinen paha lopputuloksen tai seuraavan tason saavuttamisessa. Tällöin stressi muuttuu äärellisen tuntuiseksi, lopulta haihtuvaksi välivaiheeksi, eikä tunnu loputtomalta ja murskaavalta. Kun koen päämäärän mielekkääksi, stressi ei pelota eikä edes paljoa haittaakaan.

Minulle tämä positiivinen stressi tarkoittaa jonkin sortin levottomuuden tunnetta tai kärsimättömyyden kihelmöintiä. Se menee ohi tai jopa auttaa etenemään. Kummallista, paradoksaalistakin. Pohjimmiltaan hyvä juttu.

Kiitos, että luet.

Elossa vai elossa?

Aina välillä haluan kokeilla uusia tapoja rutiinien tuttuakin tutumpaan uomasuorittamiseen. Opiskeluaamuni ovat muodostuneet sangen motorisesti tehtäviksi, mutta kokeilin eilen kirjan lukemista heti bussipysäkillä ja siitä eteenpäin. Poikkeama osoittautui virkistäväksi ja heti iskin herkkään kohtaan. Nimittäin luin Esa Saarisen legendaarista teosta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. En siis halunnut päästää itseäni ennen aamukuutta helpolla, mutta ei ole tarkoituskaan. Luin lukua Kierkegaardista ja löysin seuraavan sitaatin:

”Olemassaolo ei ole itsesäänselvyys. Suurimman osan siitä ajasta, jonka ihminen on elossa, ihminen ei ole elossa.”

Olin aamuhämärän tuoman peiton turvin jättämässä tuon tokaisun mukahienoksi sanaveivailuksi, mutta sitten aloin huomata ajatuksen syvyyden. Niin, se aika elämästä, jonka käytämme juuri ikään kuin toissijaiseeen tekemiseen ja olemiseen, voi tuntua hyvinkin epäelämältä ja hallitsevalta. Ehken olisi niin pinnalla tuomitseva tai kahtiajakava kuin Kierkegaard, mutta silti hänen näkemystään kannattaa pyöritellä.

Koko teema tuntuu läheiseltä kaiketi siksi, että olen itse miettinyt ja pohtinut viime vuosien ajankäyttöäni ja olen koko ajan kokenut, että en ole seitsemään vuoteen oikein saanut otetta elämästäni. Se aika, jonka olen kärsinyt masennuksestani ja nyt sittemmin ehkä se aika, jonka olen käyttänyt toipumiseen, ei oikein ole tuntunut elämältä. Ainakin se, että olen joutunut käyttämään aikaani masennuksesta kärsimiseen ja selviämiseen, on tuntunut todella väärältä ja epäoikeudenmukaiselta ja siksi ajanhukalta.
Tässä piilee erittäin kehno ajatusharha. Saan kai sanoa näin, kun kyse on omasta harhastani? Joka tapauksessa, masennuksesta kärsiminen eli sairastaminen ja siitä toipuminen voidaan totta kai lukea aivan olennaiseksi tavaksi elää juuri siinä hetkessä. On luonnollista, että masentunut tai masennustoipilas tuskin saa aikaan mitään kelvollista vallankumousta edes omassa elämässään saati maailmassa laajemmin, mutta se tarkoittaa sitä, että masentunut nyt vain joutuu kohdentamaan rajallisen tarmonsa ja pontevuudensa sairauden kanssa kamppailuun. On ymmärrettävä, sekä masentuneen itsensä että hänen lähimaailmansa, että juuri nyt tämä on masentuneen kohtalo. Joskus tulevaisuudessa saatetaan voida tehdä jotain ihan muuta.

Kaikenlaiset carpe diem -hokemat tuntuvat tunkeutuvan kaikkialle ja kaikkialta. Niiden tarkoitus on toki hyvä, eihän ainutlaatuista aikaa tai elämää kannata hukata. Sitten toisaalta ainakin minä olen tuollaiset lauseet kokenut hyvinkin ahdistavina. Me kaikki elämme kuitenkin -tervetkin- sellaista elämää, että kaikesta emme voi päättää itse, emme voi jokaisesta sekunnista ottaa täyttä hyötyä irti. Emme voi elää täysillä ja vähän yli, koska se ei vain ole inhimillisesti mahdollista. Emme voi juosta pikamatkana elämän maratoniamme. Voimia pitää säädellä, välillä täytyy kävellä ja välillä rynnitään. Elämä tulvii syklisyyttä.

Voin löytää -ehkä tarkoitushakuisestikin- Kierkegaardin ajatuksesta lohtuakin tai jopa armoa. Hän painottaa ajatuksissaan sitä, että sillä on merkitystä, miten me elämme. Hän ei siis puske mitään sellaista ajattelua ylitäysillä elämisestä kuin mitä meidän aikamme tuntee. Seuraan Kierkegaardin ajatusta siten, että hän toivoo meidän elävän niistä lähtökohdista käsin, jotka meillä on käytettävissämme. Pahasti masentuneelle päivittäinen hampaanpesu voi olla kovakin saavutus. Se on hänen osansa. Minun osani tällä hetkellä on löytää taas kauneus elämääni, löytää tekmisen riemu ja merkityksellisyyden maagisuus. Joku varmaankin menee tänään töihin tekemään miljoonakauppoja pörssissä ja kasvattaa siten omaa ja muiden tasetta. Kaikkien elämä on yhtä arvokasta ja yksilötasolla yhtä tuottavaakin, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Sitä vain on vaikeaa hahmottaa ja hyväksyä.

Lisäksi Kierkegaard antaa ehkä tahtomattaankin kollektiivisen anteeksiannon kompuroinnillemme; me kaikki elämme joskus niin, ettemme oikeastaan ole elossa. Se on ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa sekä ennen kaikkea kollektiivisen yleistä.

Kysymys todella onkin, että miten. Mitä ikinä teetkään tänään ja mihin ikinä kykenetkään, älä aliarvioi arvokkuuttasi.

Kiitos, että luet.

Välttelystä taidetta

Sen lisäksi, että masennus aiheuttaa kaikenkattavaa kaameaa taakkaa ihmisen henkisen sietokyvyn harteille, sillä on kaikenlaisia kiusallisia lieveilmiöitä. Niitä olen kirjoituksissani käsitellyt monasti aiemmin, mutta tätä teemaa olen ehkä jopa vältellyt, kuinkas muuten. Nimittäin masennuksen aikaansaama päättämättömyys johtaa siihen, että masentunut alkaa vältellä tilanteita ja asioita, joissa päättämättömyys tulee kovin kiusallisen näkyväksi.

Koen, että tuntuu lähes mahdottomalta kuvailla sitä tunnetta ja tilannetta, johon masennuksen aiheuttama päättämättömyys johtaa. Olen löytänyt usein itseni esimerkiksi ruokakaupasta, josta pitäisi vain äkkiä hakea jotain syötävää, mutta valikoiman laajuus, henkinen tilanne, kiire ja kaikki muu saavat aikaan sellaisen sopan, että ostoskori jää täyttämättä tai täyttyy ainakin kovin suuren mentaalisen sporttisuorituksen jälkeen. Tämä masennuksen lieveilmiö on sellainen, jota on kovin vaikeaa tehdä ymmärrettäväksi logiikan tai järjen keinoin. En ole sitä itsekään pystynyt itselleni oikein selittämään.

Jos kaupassakäynti voi osoittautua kokoaan suuremmaksi ponnistukseksi, niin voinette ymmärtää, että paljon, paljon isommat elämän päätöstilanteet tuntuvat yksinkertaisesti ajoittain tai jopa kroonisesti aivan liian suurilta. Kohtuuttoman suurilta.

Häpeän siitä, että en osaa tehdä päätöksiä, suren sitä, että joudun käyttämään aivan kaamean määrän voimia yksinkertaisiin asioihin, se myös ärsyttää, tuntuu epäreilulta, vihastuttaa ja katkeroittaa. Vaikuttaa ehkä loogiselta, että jos tarpeeksi usein kohtaa vaikean tilanteen ja sen aiheuttamat, äsken mainitutu tunneryöpyt, sitä alkaa vain vältellä tilanteita, joissa joutuu kohtaamaan tuollaiset kuohut ja nöyryytykset. Minä ainakin tunnistan, että en edes halua kohdata tilanteita, joissa joutuisin katsomaan silmästä silmään tätä epätäydelisyyden kohtaa itsessäni.

Välttelykään ei sitten ole mitenkään ongelmaton ilmiö ja se jo sinällään herättää lisää surua ja murhetta sekä eritoten häpeää. Summataanpa: masennus aiheuttaa sen, että en osaa tehdä päätöksiä, häpeän sitä. Sitten alan vältellä tilanteita, joissa tuo ominaisuus näkyisi ja tuntuisi, ja sitten häpeän sitäkin. Saatoinko onnistua kuvaamaan sinulle, hyvä lukijani, aikamoisen itseään kiidyttävän negatiivisuuden kehän, jossa masentunut pyörii pahimmillaan loputtomalta tuntuvan ajan? Voin kertoa täältä kehän sisäpuolelta, että tämä tuntuu inhottavalta.

Välttely toimii usein vastavoimana ongelmanratkaisulle. Jos meillä on voimavaroja käytettävissämme, hoidamme mieluusti asiat heti pois päivärjestyksestä. Mitä enemmän liu’umme kohti energiattomuutta, sitä enemmän pyrimme vain välttelemään asioita, koska meillä ei ole yksinkertaisesti energiaa vastata niiden asioiden haasteisiin. Kyse on pohjimmiltaan siis energiasta, ei kyvystä tai tahdostakaan.

Tietenkin välttelystä pyrkii tekemään sellaista, että se ei näkyisi muille. Joskus siinä voi tietysti onnistuakin, mutta uskoisin, että useimmiten tämä välttely vaikuttaa ulkopuolisesta lähinnä välinpitämättömyydeltä, piittaamattomuudelta tai suoranaiselta kykenemättömyydeltä.

Jos luet itsesi ei-masentuneiden joukkoon, esittäisin sinulle pyynnön: älä pidä masentuneen välttelyä pahuutena, ilkeilynä tai välinpitämättömyydellä. Asioilla tuppaa olemaan syvempiäkin syy-yhteyksiä, jotka eivät niin näytä ilmeisiltä. Jos havaitset välttelyä, tarjoa kauniisti apuasi, mutta älä moiti. Sillä moittiminen on sitten jo se kolmas tuskan taso noiden aiemmin mainittujen kahden lisäksi. J

os taas olet masennuskollega, niin ole kiltti ja armollinen itsellesi. Välttely ei ole kunniakasta mutta kaikenkaikkiaan erittäin ymmärrettävää. Kunhan hyväksyt itsesi omine haasteinesi, olet jo pitkällä toipumisen tiellä.

Kiitos, että luet.

Kaksi kummallista vuosipäivää

Tälle päivälle sattuu osumaan kaksi merkittävää vuosipäivää oman elämäni tapahtumista. Toinen liittyy ensimmäisiin yt-potkuihini seitsemän vuotta sitten ja toinen lääketieteellisen ihmeen todistamiseen yhdeksän vuotta sitten. Nämä päivät ovat tavallaan hyvin erillään toisistaan, mutta sitten kuitenkin niiden osat minun omassa koko elämän jatkumossa kietoutuvat kummallisella tavalla toisiinsa.

Yhdeksän vuotta sitten nimittäin makasin Töölön sairaalassa täydessä nukutuksessa ja pää niin sanotusti auki kirurgin operaatiota varten. Minulta oli löydetty pari kuukautta aiemmin aivoista aneurysma, eli aivovaltimon pullistuma. Jos tuo pullistuma pääsee pahenemaan eli puhkeamaan, se tarkoittaa sitä, että sydämeni pumppaa päähäni verta holtittoman paljon. Aivoverenvuoto toimii monelle kutsuna tuonelaan. Puolet aneurysman puhkemisen kokeneista kuolee, neljännes saa siitä merkittäviä haittoja elämäänsä ja vain neljännes pääsee takaisin jollakin tavalla normaaliin elämään. Näissä kaameissa arpajaisissa kukaan tuskin haluaisi saada väärää arpalipuketta.

Joka tapauksessa, onneksi se pullistuma löytyi ihan muussa yhteydessä, kun stressi oli saanut minussa aikaan kaamean migreenikohtauksen. Lääkärit analysoivat pullistuman ja päättivät, että se pitää hoitaa pois kirurgisessa operaatiossa. Siinä tuo pullistuma hoidettiin pois eräänlaisilla titaanisilla pinneillä, jotka siis puristivat heikon kohdan umpeen. Onnistunut operaatio tarkoitti sitä, että kykenin jatkamaan elämääni kuten ennen. Paitsi en voinut. Kaikeinlainen stressaava elämä, huonot elintavat, liikkumattomuus ja muu sellainen huonotapainen suhtautuminen elämiseen altistavat pullistumille ja etenkin niiden puhkeamisille. Olin saanut varoituksen: näin ei kannata jatkaa elämää, muuten se voi päättyä aivan liian aikaisin. Mitään varsinaista dramaattista valaistumista en saanut, mutta alkoholin käyttöä laitoin aivan minimiin, aloin pikku hiljaa kuntoilla kunnolla, eli juosta, ja lisäksi päätin, että työperäistä stressiä olisi hinnalla millä hyvänsä saatava pienennettyä. Uskoin painoni myös vähenevän kuin itsestään, jos näihin toimiin ryhtyisin ja niin siinä sitten kävikin.

Toinen draama, joka liittyy juuri tähän syyskuiseen päivään, on seitsemän vuotta sitten koettu yt-irtisanominen. Tiesin kyllä kohtaloni hyvissä ajoin etukäteen, enkä hetkeäkään epäillyt, ettenkö saisi potkuja. Tiesin yhtiön tilanteen työni vuoksi aivan liian hyvin ja loput pystyin toki päättelemään. Kaikeksi onneksi minulla oli jo siinä vaiheessa sangen pitkä irtisanomisaika, eli tiesin, etten jäisi pitkään aikaan tyhjän päälle. Kolme kuukautta voisin nauttia täyttä palkkaa ilman mitään työn tekemiseen viittaavaakaan. Kuten olen monessa aiemmassa kirjoituksessa kertonut, tuo muutaman kuukauden leppoistus vaihtui turhan nopeasti masennuksen kovaan pahenemiseen ja hyvin pitkäksi aikaa kotiin jäämiseen. Muistan vielä, kun lähdin yt-lappu kourassa töistä viimeisen kerran kotiin, tällä kertaa pyörällä 23-kilometrisen matkan, oli kaunis syyspäivä. Tunsin suurta helpotusta, koin, että nyt minulla olisi mahdollisuus vihdoin tehdä jotain uutta. Kirjoitin facebookiinkin päivityksen, jossa kerroin toiveikkuudestani ja positiivisesta ajattelustani potkuihin. Se ei sitten ollutkaan ihan koko totuus, vaikka siinä hetkessä niin kuvittelinkin.

Summattuna; sain siis ensin varoituksen, että fysiikkani ei ehkä kestä sellaista rääkkiä jota olin laittanut sen kokemaan työelämässä ja toki myös ihan yksityiselämässä. Pyrin ehkä hieman leppoistamaan toimintaani, mutta sitten kävi toisin, työnantajani ajautui koviin vaikeuksiin ja talouspäällikön roolissa riitti tekemistä yli oman tarpeen ja mahdollisuuden. Kun sitten irtisanominen tuli, koin, että nyt olen sen mahdollisuuden äärellä, että saan vihdoin tehtyä irtioton toksisesta elämäntyylistäni. Mutta se vaan ei ollutkaan niin helppoa tai nopeaa kuin kuvittelin.

Vasta nyt, seitsemän vuoden jälkeen, koen, että olen saattanut saada hieman edes otettua opiksi noista kahdesta tapahtumasta. Olen uppoutunut täysin sielun voimin opiskeluuni ja pyrin tekemään siinä kaikkeni. Silti en pääse siinä toiminnassa onneksi lähellekään mitään loppuunpalamisen tilannetta. Ja vaikka liikkumiseni juuri nyt on motivaatiokuopan pimennossa, olen kuitenkin saanut terveystasettani aivan eri suuruiseksi kuin taannoin. Pystyn siis vihdoin kokemaan jonkin sortin tasapainoa elämässäni enkä koe syöväni tulevaisuuden resurssejani jo tänään. Se on merkittävä muutos.

Kiitos, että luet.

Paratiisista nopeasti alas

Kirjoitin jokin aika sitten sellaisesta ilmiöstä, että maailman melskeet tuntuvat iskevän minuun kovin etäisesti, kun masennus on kunnolla voimissaan. Jo tu0lloin alkukeväästä huomasin, että ehkä jollakin tasolla masennukseni on ottamassa hellempää otetta minusta, kun koin kovin vahvasti ahdistusta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sama tilanne on jatkunut, ehkä jopa intensiivisempänä. Minua on siunattu (ainakin omasta mielestäni) normaalitilassa melkoisella määrällä empatiaa, joten massiiviset yksilöiden kohtaamat kauheudet ovat kyllä satuttaneet minuakin viimeisen puolen vuoden aikana. Ja sitten toisaalta järkeni ei ole millään tasolla ymmärtänyt sitä, että miksi tuo sota piti aloittaa ja miksi sitä pitää jatkaa päivästä toiseen. Hyökkäyssodan järjettömyys tuntuu saavan vain yhä enemmän ja enemmän järjenvastaisia ulottuvuuksia ja ilmenemismuotoja.

Tänään oli taas hyvä opiskelupäivä. Sain tehtyä vaikka mitä ja etenin projekteissani, vaikka jouduin tietysti venymään osaamiseni ja sinnikkyyteni kanssa. Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani, olet ehkä tietoinen, miten paljon tunnen saavani kohottavaa energiaa opiskeluistani. Mutta sitten kun tänään kännykkään kilahti ikävä uutinen itänaapurimme liikekannallepanosta, tunnelma latistui saman tien. Tiesin heti, että järjettömyys on jatkumassa, kärsimystä on tulossa lisää, julmuutta ja käsittämättömyyttä tulee eteen aina vain kiihtyvällä tahdilla. Ja kaiken kruunuksi nyt on jo aivan selvää, että naapurimaatamme johdetaan eriskummallisin motiivein ja ottein.

Vaikka minun henkilökohtainen kärsimykseni ei saa eikä kuulukaan saada mitään merkittävää roolia aidosti kärsivien rinnalla, niin silti tiedän, että tämä sodan uusi käänne todennäköisesti syöksee minunkin ympäristöni uuteen epävarmuuteen, taantuvaan talouteen ja vaikka mihin negatiiviseen.

Siispä aamulla hyvin alkanut päivä saikin melko matalaviritteisen käänteen ja myönnän, että loppupäivä meni matalalennon tavoin.

Tavallaan se, että tuollaiset käänteet vetävät mielen matalaksi, voi osoittautua minulle henkilökohtaisesti hyväksi uutiseksi masennukseni kannalta, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Minun empatiakykyni siis on entisestään elpymässä. Siinä ei ole mitään kummallista, että dramaattiset käänteen maailmanpolitiikassa saavat terveen ihmisen ottamaan olotilassaan kyykkytilaa. Ehkä siis masennukseni on tosiaan hieman heikentymässä, kun saan tällaisia reaktioita. Ehkä olen siis ainakin tässä suhteessa kenties jo vähän tervehtynytkin.

Muisto elää kovin vahvana niistä ajoista, jolloin isot draamat maailmalla eivät hetkauttaneet minua miltei millään tavalla. Siihen olotilaan ei olisi kiva palata. Mieluummin olen muiden puolesta huolissani kuin massiivisen masentunut.

Kiitos, että luet.

Melkoiset juoksumotivaatio-ongelmat

Tänä vuonna olen kamppaillut enemmän juoksumotivaationi kanssa kuin koskaan aiemmin sen jälkeen kun aloin juosta säännöllisesti. Tahdon taisto alkoi joskus alkuvuodesta ja on jatkunut pahenevana nyt tähän asti ja varmastikin ainakin lähitulevaisuudessani.

Ehkä syynä motivaationkuoppaani on se, että viime vuonna saavutin aikalailla teoreettisen maksimin vuosikilometreilleni, eli noin 1600 km. Enempää en oikein voi kuvitella saavuttavani. Suuremmat määrät vaatisivat todennäköisesti perehtyneisempää otetta ja valmentajan tai edes neuvojan käyttämistä. Ehkä juuri ongelmani juontuvat siitä, että en voi enää saavuttaa tuossa sinnikkyyttä vaativassa, koko vuoden kattavassa tavoitteessani sen enempää kuin olen jo saavuttanut. Luonteelleni tuttua on se, että jos ei voi tehdä enemmän kuin aiemmin, tekeminen tuntuu varsin valjulta.

Paradoksaalista kyllä, juuri tänä vuonna olen kuitenkin saavuttanut suurimmat saavutukseni juoksuharrastuksessani. Pisin juoksu Ylläksellä, 37 kilometriä, sekä pari muuta ikimuistoista juoksukokeilua kolmenkympin molemmin puolin ovat värittäneet tämän vuoden muuten niin tutuksi käyneitä juoksurutiinejani. Kesän lopulla suunnittelin vielä juoksevani täysmaratonin, mutta toistaiseksi se ajatus on nyt pantu telakalle.

Tai sitten muutenkin vanha kaamea ystäväni, liiallisten tavoitteiden asettaminen on syömässä motivaatiotani. Kuten yllä totesin, luonteelleni on kovin ominaista itsensä alinomainen ylittäminen ja se jos mikä voi tietyssä kohtaa alkaa haitata tekemistä. En valitettavasti koe kovin merkityksellisenä jo saavutetun toistamista, mikä on tietysti näin rauhallisesti ajateltuna sangen pöhkö tapa käsittää tekemisensä.

Opiskelu vaikuttaa myös totta kai. Olen kuitenkin kolme päivää viikossa pitkän päivän -aamusta iltaan- opiskeluiden parissa ja se tietysti haittaa harrastetta. Keväällä kokeilin muutaman kerran juosta joko junalle mennessä (vaatii kotoa lähdön jo kello 4.45) tai paluumatkan yhteydessä (muuten hankalaa vaatteiden ja syömisen kannalta), mutta se tuntui jotenkin ylitsepääsemättömältä. Juuri nyt kolme intensiivistä päivää vaativat melkeinpä perjantain palautumispäiväksi ja maanantaisin minulla on nykyään muuta, joten viikko on miltei varattuna muihin puuhiin.

Kurjuuden kruununa sain elo-syyskuun vaihteessa jonkin kummallisen, ilmeisesti poikani koulusta tulleen taudin (ei kylläkään k-tauti), joka pitää hieman vieläkin otteessaan. Pari viikkoa mennä hujahti sellaisessa olotilassa, että pieni lämpöily aiheutti vaahtomuovilla kävelemisen tunteen. Nyt se jo helpottaa, mutta tällaisen kummallisen tilan jälkeen juoksemisen aloittaminen arveluttaa. Minä kun en osaa oikein juosta rauhallisesti vaan menen aivan liian kovaa ja se voi olla huono juttu tuon mystisen taudin jälkilaineilla.

Päätin jossain vaiheessa, että suhtaudun ymmärtäväisesti ja armollisesti tähän motivaatio-ongelmaani, mutta sen pitkittyessä alan jo pikku hiljaa miettiä, että olenko kenties ottamassa lopullista etäisyyttä harrastukseeni. Muuten se ei ehkä niin haittaisikaan, mutta kun olen käyttänyt juoksemista mielenterveyteni ja olotilani kohentajana, joten sen rooli ei ole ollut ihan vähäinen. Tällä haavaa saan onneksi iloa ja toiveikkuuta muusta tekemisestä, joten ihan tyhjän päällä en makaa. Silti huolella hankittu fyysinen kunto voisi tarvita ylläpitoa.

Kiitos, että luet.

Menneisyyden vankina

Minun masennuksessani menneisyyden painolasti tuntuu ottavan isoa roolia aivan liian usein. Siis että on olemassa asioita, joita on tapahtunut menneisyydessä tai joita olen itse tehnyt historiassani, jotka sitten pahentavat omalla tavallaan masennustani. Käsittääkseni en ole aivan yksin tämän ongelman kanssa.

Kaikki mokaavat aina silloin tällöin, jotkut tietysti enemmän kuin toiset, mutta väittäisin, että eivät masentuneet noin ylipäänsä edusta mitään varsinaista mokien määreliittiä. Meille masentuneille tuntuu olevan välillä erittäin vaikeaa päästä yli mokistamme tai unohtaa ne. Ainakin minä annan kovin vaikeasti itselleni anteeksi tekemiäni tekoja. Jos ne ovat olleet huonoja tekoja, niin ne jäävät lähes ikuisesti puhaltamaan häpeän roihuun elämää. Tai ne vaan saattavat tuntua huonoilta teoilta, mutta lopputulokseksi saadaan sama reaktio. Armo itseään kohtaa tuntuu olevan sellainen ilmiö, jota masentuneen on kovin vaikeaa harjoittaa.

Sitten on tietenkin vielä sellaisia asioita, joita emme ole itse tehneet, vaan joissa olemme olleet teon kohteena. Sellaisetkin kokemukset saattavat ruokkia suoraan tai epäsuorasti masennusta. Vaikka nämä kokemukset tuntuisivat jopa epäreiluilta tai suoranaisesti vääriltä, ei niiden tehno masennuksen lisäämisessä välttämättä siltikään vähene.

Paljon vakavampia teemoja ovat tietysti kaikenlaiset postraumaattiset stressireaktiot, joiden tiedetään hyvinkin ruokkivan ja tietysti ihan aiheuttavankin masennusta. Pitkään ajattelin, että tämä ilmiö ei koske minua, mutta terapiaprosessissani tuli esiin viitteitä siitä, että minäkin olen ehkä kokenut tiettyjä tapahtumia sekä työ- että yksityiselämässäni hyvinkin traumaattisina. Tästä voisi päätellä, että en ole ihan kunnolla päässyt koluamaan tätä näkökulmaa historiassani. Sen aika koittanee joskus myöhemmin. Pintaraapaisuja olen tietysti päässyt jo tekemään, mutta varsinainen työ odottaa vielä tekemistä.

Kaikenlaiset, ehkä sinällään hyvää tarkoittavat ”get over it” tai ”mitä sitten, ei sillä ole väliä” -tyyppiset hokemat saattavat jopa pahentaa tilannetta. Kaiken mun ikävän lisäksi saa vielä sellaisen tunteen, että ei vaan pääse yksinkertaisesti asoiden yli omaa heikkouttaan tai kykenemättömyyttään. Siitähän se riemu sitten varsinaiseesti lopullisesti repeää ja noidankehä ottaa kierroksia. Noita tokaisuja saa toki tokaista, mutta mielellään hyvin ajoitettuna ja annosteltuna. Ihan terveillekin.

Pidän jonkinlaisena elämän ohjenuorana sitä, että menneistä pitää oppia eikä vain unohtaa. Jos löydät varsin nopeasti hyvinkin ison ristiriidan yllä kirjoitetun ja äskeisen virkkeen välillä, onnittelen, olet oikeassa. Ristiriitaa on kosolti. Uskoisin, että kaltaiselleni masentuneelle unohtamisen ja menneestä oppimisen välisen tasapainon löytäminen tuntuu työläältä, työläämmältä kuin terveellä. Mutta se on mahdollista löytää ja pitääkin yrittää löytää. Nimittäin virheiden toistaminenkin voi salakavalasti tai jopa hyvin ilmeisestikin lisätä masennusta. Vetelää suota edessä ja takana sekä vähän sivuillakin. Sitä tämä usein on.

Kiitos, että luet.

Taas vuoristorataa

Masennukseni ominaispiirteisiin on aina kuulunut selkästi mielialojen vaihtelevuus. Se toimii ehkä hyvänä näköpanssarina minuuteeni, eli ajattelen, ettei minua tunnista niin kovin helposti masentuneeksi, kun mielialani vaihtelevat sen verran paljon ja pystyn sekä pyrin tsemppaamaan olotilaani monasti juuri sosiaalisissa tilanteissa eli muiden nähden. Olotilan aallonpohjat kohtaan useimmiten yksin ja omissa oloissani.

Pinnallinen olotilojen muutos on vain yksi ilmenemismuoto. Toinen on sisäinen mielialojen muutos, joka hädin tuskin näkyy ulospäin. Niiden olotilojen muutoksien vauhti ja laajuus ovat aivan erilaiset. Vaihtelevuus sisäisissä olotilojen muutoksissa on hitaampaa, sanoisin, mutta sitten toisaalta laajuus on suurempi. Tässä piilee paradoksi: voin siis madella sisäisten mielentilojen pohjamudissa mutta silti näyttää -ja tuntea- välillä pinnallisesti iloiselta. Samoin voi tapahtua myös toisin päin, mutta ehkä vähän harvemmin.

Minun ei tarvinne kauaa vakuuttaa sinulle, että olotilojen ja mielialojen vaihtelevuus ei tunnu kovinkaan kevyeltä. Tai miellyttävältä. Tai millään tavalla järkevältä. Lisäksi se, että vaihtelua tapahtuu ainakin kahdessa eri tasossa ja kaksin säännöin, niin sepä vain lisää sopan sakeutta.

Tätä mielialavaihteluiden kerroksellisuutta on ehkä hieman hankalaa edes kuvailla, saati sitten hahmottaa. Ja omien vaihteluideni havainnointikin tuntuu välillä erittäin haasteelliselta. Minulla meni kauan edes ymmärtää, että päällekkäisiä ja toisiinsa nähden itsenäisiä muutoksia on edes olemassa. Ja kun sitten nämä erilaiset muutokset pyrkii panemaan merkille ja ymmärtämään niiden taustat, parkkeerataan jo kovin lähelle ydinfysiikan lainalaisuuksien monimutkaisuutta.

Ehkä sitten kumminkin nämä vuodet masentuneena ovat koulineet minusta jonkin sortin omien tuntemuksien vaihteluiden havainnoijan. Ja ovat opettaneet minulle ymmärrystä siitä, että miksi vaihtelut tapahtuvat sekä ovat myös kasvattaneet minussa hyväksyntää niitä kohtaan. Nimittäin tämäkin piirre on sellainen, joka erottaa masentuneen valtavirrasta ja herättää taas kerran epäreiluuden tunnetta siitä, mitä kaikkea tämä tauti oikein aiheuttaa. Onneksi siis syyttely itseään kohtaan on jo aavistuksen vaihtunut tuskailuun siitä, ”että tätäkin sitten pitää sietää”.

Olen ollut nyt tuossa syvällisemman tason mielialassani korkeasuhdanteessa, mutta suhdanne tuntuu olevan hieman laskussa. Osan tekijöistä laskusuhdanteeseeni voin jo tunnistaa, mutta osa niistä on vielä hämärän peitossa. Merkkejä laskevasta mielialasta on näkyvillä: pienetkin asiat ärsyttävät, sosiaaliset suhteet kuormittavat entistä enemmän, minäkuva tuntuu kalpealta, tulevaisuuden epävarmuus painaa. Kaikkea tätä ja paljon muutakin.

Kaikkein uusin oivallus mielialojen vaihtelussa liittyy luovuuteen, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. Kun yritän toteuttaa omaa visiotani, joka on taas kerran kovin omituinen ja omintakeinen, niin se tuntuu jotenkin kummallisesti mielialaa painavalta. Kai se liittyy itsetuntoon -tai siis sen huonouteen- tai johonkin muuhun. Tätä asiaa täytyy tutkia vielä lisää.

Onneksi tunnen jo alamäen mekanismia edes peruskurssin verran, joten en viitsi hirveästi ottaa tilanteesta paniikkia. Olen varma, että ylämäki odottaa taas jossain ennen pitkää. Kaiketi.

Kiitos, että luet.

Luovuustärinöissä

En ole koskaan oikein aidosti lukenut itseäni luovien ihmisten joukkoon, vaikka ehkä omaehtoinen ulossulkeminen tuosta ihmisrymästä ei ihan kokonaan totutta palvelekaan. Kenties hektinen elmänrytmini viime vuosikymmeninä on antanut itselleni sellaisen vinoutuneen kuvan, että minä ja luovuus emme oikein viihdy samoilla tonteilla ihan jo pelkän ajanpuutteen vuoksi.

Jos tietenkin järjellä taas ajattelee, niin kyllähän esimerkiksi stand up -komiikassa jos missä tarvitaan massoittain luovuutta, koska siinä lajissa juttujen pitää olla kotoisin ihan omasta päästään (tietysti poisluien isoimmat starat, joilla on käsikirjoittajien posse apunaan). Siksi ehkä oma käsitykseni koomikkoudestanikin on hieman alavireinen, jos en omaan luovuuteeni usko.

Aina tietysti on vielä sekin näkökulma, että jos teen asioita omasta mielestäni luovasti, niin sehän johtaa vääjäämättä siihen, että joudun laittamaan oman persoonani lavalle nähtäväksi ja muiden taivasteltavaksi. Se sitten tarkoittaa sitä, että kaikki omituisuudet ja sen sellaiset tulevat näkyville, vaikka en ehkä sitä haluaisi. Nimittäin olen mielestäni sen verran valtavirran ulkopuolella uiskentelija, että se näkyy varsin monessa asiassa, jota teen tai olen. Kuulun siis kunnolla omituisten otusten kerhoon. Sehän voisi olla voimavarakin, mutta itse koen sen lähinnä taakkana. Siitä voisi vaikka löytää itselleen kehityskohdankin. Ja otan sen myös vastaan.

Mutta sitten olen opiskelujeni myötä löytänyt hieman sellaistakin luovuutta, jota en oikein uskonut olevan olemassakaan. Periaatteessa opiskelut johtavat ihan perusammattitutkintoon alallani, mutta meillä on nyt yksi erityinen projekti meneillään, johon sain vielä ujutettua ihan oman tuotokseni osaksi kokonaisuutta. Tuo projekti on sellainen paljonkin näkyvyyttä myöhemmin tänä vuonna saava juttu, joten jos kaikki menee kuten on oletettavaa, ensimmäinen minun hengentuotteeni pääsee jopa ihan televisioon asti. Se ei sinänsä nyt olisi niin peri ihmeellinen asia, mutta silti jotenkin kutkuttaa tuo ajatus. Ja oma tuotteeni tulee olemaan hyvin oleellinen ja näkyvä osa sitä meidän kokonaisprojektiamme.

Sitä olen sitten tässä pyöritellyt ja suunnitellut. Olen päässyt jo sellaiseen prototyyppivaiheeseen, jossa teen nyt jo kolmatta ja toivottavasti aikalailla viimeiseksi jäävää prototyypiä ennen kun teen lopulliset tuotteet. Tällainen prototyyppivaihe on sikäli kutkuttava, että kun osat joutuu tekemään ihan itse, niin eri tuotevariaatioiden tekeminen ottaa oman aikansa ja sehän jos mikä koettelee lyhytpinnaisuuttani. Tänäänkin jouduin lähtemään verstaalta pois juuri siinä vaiheessa, jossa olisin halunnut jatkaa kriittistä vaihetta, jotta olisin päässyt siitä sitten miettimään seuraavaa. Johonkin kohtaan tietysti pitää päivä päättää, se on selvä. Mutta huomaan, että tällaisina hetkinä tulee oikein sellainen kunnon luovuustärinä, että haluaisi saada omaa juttuaan konkretian tasolla eteenpäin jotta pääsisi sitten ratkaisemaan seuraavia juttuja ja miettiä seuraavia ratkaisuja. Tuo luovuustärinä on varsin mainio tunne, vaikka tuskaiseltakin se hieman tuntuu. Tärinällä on melkeinpä fyysinen muoto, mutta pääasiassa sitä voisi luonnehtia tunne- ja mielitason tilaksi.

Se tärinä kyllä helpottaa iltaa kohden, mutta huomaan, miten paljon tämä projekti jää pyörimään mieleen. Ehkä tämä on sitten kaukaisesti sellaista luomisvaihetta, jota oikeat taiteilijat ja suunnittelija ja muut luovat ihmiset kokevat. Tämähän vain tarkoittaa sitä, että sen projektin kokee niin läheiseksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi, että sitä jää ajattelemaan vaikka kuinka paljon.

Voitte ehkä kuvitella, mitä tällainen luovuuspurske ja luovuustärinä tekee mielelle ja varsinkin masennukselle. Kun tällaisten asioiden kanssa ahertaa ja pakertaa, ei koe kyllä lainkaan mitään masennuksen tunteita. Se jos mikä on manio juttu.

Kiitos, että luet.