Juoksen masennusta karkuun

Liikunnan merkitystä masennuksen hoidossa on tutkittu paljonkin ja yleinen konsensus lienee, että masennusta ei voi parantaa pelkästään liikkumalla, eikä liikkuminen korvaa terapiaa tai lääkehoitoa, mutta toisaalta liikkumisella on kuitenkin merkittävä rooli masentuneen päivittäisessä jaksamisessa. Omat kokemukseni tukevat varsin hyvin tätä käsitystä.

Jos minun pitäisi kertoa, miksi juoksen, niin vastaisin yksikantaan niin, että juoksen päänuppini takia. Juoksen aikalailla pelkästään yksin, joko niin että kuutelen ja aistin ympäröivää luontoa tai jos fiilis on sellainen, niin kuuntelen äänikirjoja. Kliseenomaisesti voidaan sanoa, että otan omaa aikaa ja nautinkin siitä. Tuo oman ajan ottaminen on tietenkin jaksamiselle kovin tärkeä tekijä, mutta juokseminen on tehnyt fyysiselle jaksamiselleni myös kovin dramaattisen vaikutuksen. Jos masennuksellani on kova ote mieleeni, niin se ainakin helpottaa oloa, että fyysinen ponnistelu ei tuota suurta haastetta. Kuten sanonta kuuluu, ruumis on sielun temppeli, ja jos temppelistä rappaukset tippuvat ja rikkinäisistä ikkunoista puhaltaa kylmä tuuli, ei sisällä ole mukavaa tehdä mitään kivaa. Tosin se pitää aina muistaa, että fysiikka on vain fysiikkaa, joten hyvä fyysinen kunto edistää hyvinvointia yleensäkin, mutta huono fyysinen kunto ei ole tietenkään esteenä täysipainoisen elämän elämiselle, edes masentuneelle.

Juoksulenkille lähteminen on siis pään nollaamista. Joku toinen saattaa tarttua pulloon tai muihin päihteisiin, mutta minulla parhaimmillaan kehon omat päihteet alkavat virrata saman tien kun olen ottanut muutaman juoksuaskeleen. Joskus tuota endorfiinivirtausta joutuu odottelemaan pidempäänkin, mutta tiedän, että jonkinlainen hormonaalinen vaste juoksulenkille lähtemisestä on aina tulossa.

Joskus on niin, että kun mieli on masennuksen kovassa puristuksessa, niin juoksemaan lähteminen ei vain yksinkertaisesti onnistu. Itselläni se tarkoittaa sitä, että keksin kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi en juuri nyt voi lähteä juoksemaan. Pahimmillaan tällainen tekosyiden kehittelyketju voi kestää päiviä, jopa viikkoja. Ja pahinta, mitä tuosta voi seurata, on se, että alan syytellä itseäni heikoksi ja saamattomaksi. Stereotyyppinen liikunnan ihailuhan pohjautuu paljolti myyttiseen itsensä ylittämiseen, ”no pain no gain” -tapaiseen kärsimyksen ihailuun edistymisen ja onnistumisen edellytyksenä. Kehoa ja mieltä nyt vain pitää kuunnella ja kannattaa etenkin olla armelias, jos jompi kumpi noista nyt jonain päivänä ei ole yhteistyökykyinen. Onni ei välttämättä lymyile kärsimyksen takana, vaan jossain ihan muualla.

Pitäisi osata nauttia siitä, mitä on saavuttanut ja unohtaa sen, mitä ei ole tehnyt. Sen haluaisin oppia, että olisin myötätuntoinen itseäni kohtaan, koska sillä tavalla pääsisin nopeimmin eteenpäin, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin.

Kiitos, että luet.

Masennus saa voimaa myös järjeltä

Yleisesti tunnettu käsitys kertoo, että masennus on tunne-elämän häiriö. Totta on, että masennus kasvaa tunne-elämän ongelmista, mutta on myös varsin todennäköistä, että masennus saa mukavaa lisäravinnetta myös järkeilystä. Kuten aiemmin kerroin, oma käsitykseni masennuksen juurisyystä on se, että me masentuneet koemme ideaaliminän ja todelliseksi koetun minän välillä niin suuren eron, että se ero puhkeaa masennukseksi.

Järkeily voi kiillottaa ideaaliminää hohtavan kirkkaaksi, mutta toisaalta se saattaa myös alivalottaa kuvaa todelliseksi koetusta minästä. Meillä on hyvin yleistetty ja mukamas muihin samankaltaisiin ihmisiin perustuvakuva omasta potentiaalista, siitä, mihin meidän kaiken järjen mukaan pitäisi kyetä toimimaan ja olemaan. Täytyy muistaa, että varsinkin masentuneen ihmisen järki toimii varsinkin masentunutta itseään kohtaan suhteellisen armottomasti, joten tuo ”kaiken järjen mukaan” -argumentaatio on aika mekanistinen ja huonoa oloa ruokkiva ajattelumalli.

Kulttuurissamme taitaa olla suhteellisen syvään juurtunut tapa ajatella, että järki on ihmisen ylin voima ja tunteet toimivat järjen vastavoimana. Usein tunteiden kuunteleminen ja noudattaminen koetaan heikkoutena. Kuten niin moni myytti, myös tämä myytti ei kestä lähempää tarkastelua. Ylipäänsä järjen ja tunteiden erottaminen on monasti -noh- järjetöntä. Ihminen toimii yhtenä kokonaisuutena, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka voitaisiin erotella jollakin tavalla järki ja tunteet, ei järkeä olisi ilman tunteita eikä tunteita ilman järkeä. Moni sellainen ihminen, joiden koetaan toimivan silkan järjen voimin, osoittautuukin melkomoiseksi tunneihmiseksi. Ainakin itse olen tutustunut tuollaisiin ihmisiin.

Olen ihmisenä hyvin avarakatseinen ja utelias enkä mielelläni ripustaudu minkään yhden ismin tai uskomuksen varaan. Olen myös valmis muuttamaan mielipiteitäni, jos minulle tarjoutuu omasta mielestäni mielekästä tietoa, joka haastaa nykyisen mielipiteeni ja käsitykseni. Koen tämän erittäin suureksi rikkaudeksi, koska meillä ihmisillä on se hieno piirre laumaeläiminä, että erilaisuutta on tarjolla loppumattomiin ja sen myötä pohjaton mahdollisuus oppia uutta. Kyseealaistaminen on tiettyyn pisteeseen asti tervettä, myös ja etenkin itsensä kyseenalaistaminen. Se, missä olen mennyt luvalla sanoen metsään, on tuon kyseenalaistamisen kroonistuminen. En osaa oikein ankkuroida itseäni mihinkään sosiaaliseen tai muuhunkaan kontekstiin, joten koen sen myötä myös kovin suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja myrkyllistä erilaisuutta. Tuo erilaisuus taas ruokkii myös masennustani. Järkeilemällä olemistani, katselemalla mielenkiinnolla ympäröivää elämääni saatan epähuomiossa teholannoittaa sitä kaameaa ajatusta, että onko minusta mihinkään, kun ympärilläni on niin paljon kaikkea tietoa ja itselläni on niistä tiedoista vain murusia. Antamalla järjen raksuttaa liian laajalti tulen ehkä pahentaneeksi masennustani. Pirullinen kierre.

Kiitos, että luet.

Naurun ja masennuksen mystinen suhde

Kerroin aiemmin, että harrastan stand up -komiikkaa, esiinnyn harrastelevana koomikkona eri paikkakunnilla aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Komiikka on ainakin nyt harrastus, enkä kyllä elättele kovinkaan suuria toiveita siitä, että saisin siitä joskus ihan leipäni, vaikka koomikonura ei välttämättä olisi ollenkaan huono vaihtoehto elämän elättämiseksi.

Sanat masentunut ja koomikko tuntuu yhdistelmänä kovin kaukaiselta, mutta jos asiaa penkoo tarkemmin, komiikassa ja tragediassa (jonka yhdistän tässä masennuksen kanssa nyt mutkia oikoen samankaltaisiksi asioiksi) on sama alkulähde. Monasti on niin, että komiikan ja tragedian ero on pitkälti näkökulma, jolla asioita katsotaan ja arvotetaan. Sanavalinnoilla ja muilla keinoilla voidaan tragediasta muokata komiikkaa ja komiikan esittämistavalla annetaan mahdollisuus sen katharsikseen.

Moni koomikko, joita tunnen vähän lähemmin, on jollakin tavalla elämänsä päähän potkimia, mutta silti haluavat jakaa ilon sanomaa muille ja varmaankin samalla myös itselleen. Tuon jakamishalun vangiksi voi toki jäädä, kuten kävi traagisella tavalla Robin Williamsille, joka häikäisevän koomikonuran vastapainoksi joutui kantamaan suurta, lopulta tappavan suureksi paisunutta painolastia omasta elämästään. Monelle koomikolle komiikan tekeminen on kuin tulitikkuleikkiä räjähdevarastossa. Silloinhan se leikki on kaikkein vaikuttavinta ja intohimoisinta, kun riskitkin ovat suurimmat. Ja leikki on myös kaikkein vakuuttavinta sivustakatsojalle, kunhan ne riskit eivät realisoidu.

Olen hyödyntänyt omia elämäni kompastuskiviä komiikassani. Sellaiselle, joka ei ole kokenut vastaavaa, on vaikeaa selittää sitä kummallista puhdistavuuden tunnetta, joka leviää lavalla, kun koomikko kertoo itselleen traagista asiaa komiikan keinoin ja saa sillä ihmiset nauramaan. Siinä ei ole mitään pahaa tai likaista eivätkä naurajat tee tietenkään mitään väärää nauraessaan. Koomikko päättää itse ne kaikki jutut, jotka hän tuo lavalle ja yleisön päätettäväksi jää, että haluaako niille jutuille nauraa vai ei. Stand up -komiikassa kuulija ei aina tiedä, että onko kerrottava juttu totta vai ei, ja siksi hän on tavallaan myös vapaa nauramisen moraalisesta arvuuttelusta. Kun ollaan kuuntelemassa stand upia, aina saa nauraa, vaikka sitten toisaalta itkettäisikin.

Komiikka on ainakin minulle kuin vesi, jota tarvitsee tietyn määrän päivässä ja se toimii moneen asiaan maailmassa, mutta kuten mikä tahansa aine, veden liikakäyttökin voi osoittautua kohtalokkaaksi. Surulle, ahdistukselle ja alakulollekin on paikkansa, mutta niille kannattaa antaa vain se tila, joita ne tarvitsevat pois työstettäväksi. Muuten voi vaikka antaa ilon auringon paistaa.

Kiitos, että luet.

Tunteet, nuo hämennyksen ehtymättömät polttoaineet

Olen käynyt terapiaprosessiani läpi nyt reilut pari vuotta. Sen aikana on alkanut tarkentua moni masennukseni juurisyy ja tunteet niiden kohtaamisineen ja käsittelemisineen taitaa olla teemojen joukossa aivan kärjessä.

Puhuin aiemmassa kirjoituksessani siitä, että masennus on ihanneminän ja todelliseksi koetun minän välinen erotus. Tunnetasolla tämä ihanneminän ja todelliseksi koetun minän välinen kuilu kasvaa helposti rotkoksi joka aiheuttaa henkistä huimausta kovin helposti. Jos meillä on ihanneminä, niin sen ihanneminän sallittavat tunteet ovat myös kovin ahtaasti ihanteellisia. Meidän tunteemme eivät kovin helposti kuuntele mitään ihanteita vaan ne ovat pitkälti sitä mitä ne kulloinkin ovat.

Tunteet kannattaa ja pitää kohdata, mutta hellävaroen. Tunteet eivät ole faktoja eikä niihin voi suhtautua siten, että ne kertovat täydellistä tarinaa oikeastaan yhtään mistään. Tunteet ovat aikaan, mielentilaan ja moniin muihin tekijöihin sidottu ja niiden kohtaamisen pitäisi olla myös noihin samoihin tekijöihin välittömässä yhteydessä. Rakastamaansa ihmistä voi hetkellisesti vaikka vihatakin, siinä ei ole välttämättä mitään väärää. Tunteiden kesto ja tietysti niiden intensiteetti antavat omaa viestiään, ja nuokin tekijät pitää myös huomioida tunteiden kohtaamisessa. Valtaosa tunteista välähtää tietoisuudessamme vain hetken kun taas pieni osa jää vaikuttamaan pidempään.

Tunteita kannattaa kohtaamisen lisäksi kuulostella. Tunteethan ovat alitajuntamme viestintää ja sen takia tietysti erittäin arvokasta tietoa minuudemme alkulähteiltä. Kun tunne tömähtää tietoisuuteen, on fiksua miettiä, mikä tunteen sai aikaiseksi, mitä tunteen tultua esiin kannattaa tehdä vai kannattaako tehdä yhtään mitään ja mitä tunteen esiintulosta voisi oppia.

Parhaimmillaan tunteiden kohtaamisen mustan vyön taitajat osaavat kohdata jokaisen tunteen ja asettaa ne omaan arvoonsa kulloisessakin tilanteessa. He tutkivat tunteitaan ja niiden syntyhistoriaa melkein luonnontieteilijän havaintomenetelmillä ja näin pääsevät siihen tilaan, jossa tunteen voi joko ohittaa kepein mielin tai todeta jatkotutkimuksen arvoiseksi. Tällaiset ninjat ovat toki vain myyttisiä taruhahmoja, mutta tuon kaltaiseen tilaan ja osaamiseen kannattaa kyllä pyrkiä.

Yhtenä lääkkeenä ainakin omaan masennukseeni toimisi siis tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen sellaisenaan kuin ne ovat, ilman arvojen ja ihanteiden luomaa lisäpotkua. Näin mukavasti nojatuolissa kirjoittaen tuo kuulostaakin todella helpolta ja ilmeiseltä, mutta kun tarpoo elämänsä myrskyissä vastatuuleen etunojassa, toteutus saattaa ontua. Siinä kohtaa tulee mukaan myös toinen masennuksen selviämistyökalu, empatia itseään kohtaan.

Kiitos, että luit.

Oman pirun kanssa ei neuvotella

Depeche Mode julkaisi 80-luvun loppumetreillä mainion kappaleen Personal Jesus. Siinä kuvataan tuota Jeesus-hahmoa sellaisena, joka on ihmisen käytössä koko ajan ja joka kuuntelee huolet, murheet ja rukouksenkaltaiset toiveenesitykset. Omassa mielessäni tuo asetelma on jalostunut sellaiseksi, että minulla olisi seuranani sellainen oma henkilökohtainen piru, joka tekee päin vastoin kuin tuo henkilökohtainen Jeesus. Melodia voi olla sama, mutta sisältö soi aivan eri sävellajissa.

Tuota pirua kutsun masennuksekseni. Se tuntuu olevan jatkuvasti läsnä kylläkin kuuntelemassa minua, mutta toteuttamassa pyyntöni ja toiveeni juuri sillä tavalla kuin en halua niiden toteutuvan. Se kuiskii korvaani asioita joita en haluaisi kuulla. Kelvoton kaveri se on kaiken kaikkiaan, mutta minkäs teet, kun se kerran on henkilökohtainen lemponi.

Haluaisin totta kai välttää masennukseni personoimista minkään hahmon sisään. Tieteellisesti ottaen masennus luokitellaan sairaudeksi, mutta itse olen aina hahmottanut masennuksen tavallaan irtonaiseksi osaksi minua, josta voisi hyvällä lykyllä päästä eroon, mutta joka on kyllä tullut vuosien varrella niin olennaiseksi osaksi minuutta, että on vaikeaa jopa nimetä se kohta, jossa minun persoonani loppuu ja josta tuo onneton masennuslisäkkeeni alkaa.

Tämän perkeleen perusolemukseen kuuluu erittäin luonteenomaisesti se, että sen kanssa ei neuvotella yhtään. Se pauhaa omiaan ja koska olen varsin taipuvainen kuuntelemaan sitä, joten sen huonot viestit laskeutuvat erittäin hyvään kasvualustaan. Siltä ei kysytä mitään ja sen kanssa ei edes keskustella vaan joko sen veisausta kuunnellaan tai sitten ei.

Jos oman pirun kanssa ei sitten neuvotella, niin oikeastaan ainoa tapa saada se hiljaiseksi on kohdata ja tunnistaa ne tunnetilat, jotka avaavat sen ääniyhteyden omaan itseen. Kun tuo tunnistaminen on tehty, on paljon helpompi katsoa pirua silmiin ja todeta ykskantaan: ”turpa kiinni”. Kyllä se haraa pahasti vastaan ja yrittää jatkaa pauhamistaan, mutta tuo piru saa ruokansa huomiosta ja kun huomioravinnon määrä vähenee, niin sen voimavarat vähenevät.

Jos osaan tehdä asiat oikein, niin joskus voin jopa nähdä sen päivän tulevan, jolloin tuo oma demonini kuihtuu olemattomiin. Se voi joskus saada sellaisen kunnon perkeleellisen lopun.

Masennus – mitä se on?

Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, niin masennuksen olemuksia taitaa olla yhtä monta kuin on masentuneita – ehkä enemmänkin. Samoin masennusta laukaisevia ja ruokkivia tekijöitä pystyy varmasti luettelemaan lähes loputtomiin. Jopa somaattiset syyt voivat löytyä masennuksen takaa; jonkin verran on tutkittu esimerkiksi matala-asteisen tulehduksen tai suolisto-oireiden yhteyttä masennukseen. Useimmiten masennuksen syy löytyy kuitenkin omasta pääkopastamme, siitä, miten näemme maailmaa ja itseämme ja miten pystymme vastaanottamaan esimerkiksi traumaattisuuteen yltäviä kokemuksia elämämme varrella.

Googlaamalla voit löytää runsaasti tutkittua tietoa masennuksesta enkä ajatellut niitä tässä toistaa. Jotta tämä blogini näyttäytyisi henkilökohtaisena, kuten tavoitteenani on, kerron sinulle omasta masennuksestani ja miten itse suhtaudun siihen.

Minulla masennus näyttäytyy kylläkin hyvin klassisina oireina. Välillä massiivisiin mittasuhteisiin paisuvana ponnettomuutena, univaikeuksina, keskittymisvaikeuksina, toivottomuutena, ahdistuneisuutena, väsymyksenä ja niin edelleen. Oirekirjoni ei ole välttämättä kovin persoonallinen, vaikka niin aluksi luulinkin.

Välttelin kauan, siis rehellisesti sanottuna vuosikausia sitä, että menisin todella oikealle lääkärille ja hänen kanssaan voisimme yhdessä todeta diagnoosini. Kun vihdoin sitten päädyin psykiatrin pakeille ja häneltä tuli keskivaikean masennuksen diagnoosi, en tietenkään ollut millään tavalla yllättynyt. Välttely varmaankin liittyy siihen samaan kieltämisen kulttuuriin, jota harrastan kovin monessa asiassa ja joka on nimenomaan yksi juurisyy omalle masennukselleni. Ja tietysti myös kaamea oire.

Blogini nimi, Tahmeat jalat kuvastaa omasta mielestäni hyvin sitä tunnelmaa, jonka minulle masennus saa aikaan. Tahtoa jotenkin olisi, mutta henkiset jalat ovat välillä todella pahassa paralyysissa ja sitä kautta tietenkään myöskään fyysinen tekeminen ei onnistu. Ulkopuoliselle on todella vaikeaa selittää ymmärrettävästi sitä, mitä masennus loppujen lopuksi tarkoittaa ja miten se pääsee vaikuttamaan siten, että kaikenlainen toiminta tuntuu vain hiipuvan olemattomiin. Niinä jaksoina elämässäni, joina masennus ei ole ollut vaivanani, pääsee helposti unohtumaan se tunnelma, joka estää minua toimimasta normaalilla, tai pitäisikö sanoa ”normaalilla” tavalla. Jos siis en osaa oikein selittää itselleni sitä, mitä masennus tarkoittaa, miten sen voisi tehdä muille?

Jos jätetään somaattiset syyt sivuun masennuksen aiheuttajana, yritän tiivistää oman kokemukseni kautta sen, että mikä mielestäni on masennuksen ydin. Ja nyt on käsillä sen verran onnellinen tilanne, että voin tehdä sen matematiikan keinoin. Nimittäin, masennuksen synnyn ja elinvoiman voi selittää helpolla kaavalla. Kokeillaan.

Ideaaliminä-todellinen minä (tai todelliseksi koettu minä)=masennus

Olen törmännyt monta monituista kertaa oman terapiaprosessini myötä ideaalin teemaan. Ja ne tarinat, joita olen kuullut muilta masentuneilta, säestävät omaa kokemustani. Minulle masennus on hyvin pitkälti sellaista tyytymättömyyttä omaan itseeni, mikä johtu siitä, että en omasta mielestäni yllä sellaiseen toimintaan tai sellaisiin kykyihin, joihin kuvittelen, että minun pitäisi kyetä. Hirvittävän moni muu syy masennukseeni on johdettavissa suoraan tästä konfiktista ideaaliminän ja todelliseksi kokeman minäni välillä. Ahdistus (sun pitäisi), väsymys (nukkuisit enemmän, jos haluaisit), ponnettomuus (nosta nyt perseesi penkistä, ei sitä siinä mikään pitele), päättämättömyys (no ei noista vaihtoehdoista pitäisi olla noin vaikeaa valita) ja niin edelleen. Vanha kielikuva pirun istumisesta toisella olkapäällä ja toisella jonkin sortin realisti toimii todella hyvin tilanteessani. Siellä se kaksikko huutelee jatkuvasti korvaani. Piru sanoo, että tee, kun sun pitää tehdä ja se realisti sanoo, että et sä kykene kuitenkaan. Tällaisen töllimisen ristitulessa makaaminen ei tunnu kivalta eikä olekaan mikään kovin suuri ihme, että tällainen ristiriita herättää ja ruokkii masennuksen. Kierre on valmis ja kierteen poistaminen tarkoittaa sitä, että ideaalien ja todellisuuden on lähennyttävä pysyvästi ja niin, että ne pystyvät näkemään toistensa silmänvalkuaisten hiussuonet. Ja tuo lähentyminen edellyttää omaan itseensä kohdistuvaa empatiaa ja lempeyttä.

Tätä teemaa haluan pureksia kanssasi jatkossakin, koska ei sitä pysty yhteen blogikirjoitukseen kunnolla edes tiivistämään.

Kiitos, että luet.

Lähdetään liikkeelle – siis jos jaksetaan

Hyvä lukijani, jos sinua onkaan,

 

Avasin tämän blogin jo kolmisen vuotta sitten ja ajattelin alkaa kirjoittaa blogia omasta elämästäni, siitä miten näen maailmaa, muita ihmisiä ja tekemistäni suhteessa niihin. Kuten oma elämäni välillä muutenkin, niin tämä blogi jäi sitten heti siihen ennen yhtään julkaisua. Jäin miettimään, että kiinnostuuko kukaan tästä tai osaanko edes kirjoittaa, joten alkuinnostus sammui sitten heti siihen. Nyt on kuitenkin eri maailma, eri tilanne, erilainen elämä, ainakin jonkun näkökulman mukaan.

Blogin nimi, Tahmeat jalat, saattaa antaa jo etäisen vihjeen siitä, minkä ympärillä elämäni nyt pyörii. Minulle on kertynyt vuosien myötä taakkaa, joka sitten puhkesi tai ainakin diagnosoitiin masennukseksi kolmisen vuotta sitten. Haluan kertoa sinulle omasta kokemuksestani suhteessa masennukseen.

Vaikka masennus toimineekin varsinaisena teemana, kuten omassa elämässäni muutenkin, niin sen lisäksi haluan kertoa sinulle siitä, miten rakkaat harrastukseni, juokseminen ja stand up -komiikka muiden muassa antavat elämääni valoa ja varjoa. Seuraan aktiivisesti ympäröivää maailmaa, sen tapahtumia ja sosiaalista mediaa. Perhe-elämä ja parisuhde antavat myös kovin paljon siältöä elämääni. Nämä kaikki saavat minulle aikaan sisäisiä läikähdyksiä, joista haluan myös sinulle kertoa.

Kirjoitan tätä blogia nimettömänä. Aihe ja sen käsittely ovat minulle edelleen kovin märkiviä haavoja, enkä halua kuluttaa jaksamistani siihen, että miten kertomani asiat vaikuttavat heihin, jotka ovat elämäni ympärillä. En kuitenkaan aio olla säntillisen tarkka yksityiskohdista, joten voi olla, että jos tämän matkan varrella kertomani yksityiskohdat laittaa yhteen, on nimeni esille saaminen helpohkon googlaamisen päässä. Jos niin käy, suon sinulle mieluusti sherlockholmesmaisen nautinnon.

Tämä ei ole selviytymistarina, eikä sankaritarina. Kamppailen tilanteeni kanssa päivittäin, tänäänkin. Enkä tiedä, onko tarinallani onnellista loppua odottamassa taivaanrannassa, mutta en juuri nyt välitä siitä, vaan valmistaudun nöyrästi mutta rehellisesti kertomaan sen, joka on mielestäni kertomisen arvoista.

Kiitos, että luet.