Harjoittelua, jaksamisharjoittelua

Opintoihini kuuluu olennaisena osana ammatillinen harjoittelu ja 20-viikkoisen harjoittelumäärän ensimmäinen jakso, kahdeksan viikkoa, on alkamassa muutaman viikon päästä. Huomaan tuntevani yllättävääkin innokkuutta, vaikka huolien pilvet roikkuvat tietysti myös taivaalla.

Pitkällisen masennusjakson mukanaan tuoma kroonisen väsymyksen ja voimattomuuden tunteen paljous huolestuttaa luonnollisesti tässä tilanteessa kaikkein eniten. Opintoni olen tehnyt menneenä vuonna kolme päivää viikossa -tahtia, mutta harjoitteluni teen ihan kokopäiväisen työntekijän roolissa. Maanantaista perjantaihin kello 8-16 kuulostaa tietysti monelle arkipäiväiseltä, mutta minussa se herättää huolta jaksamisesta. Aion alkaa rasittaa itseäni vaiheittain enemmän: seuraavat viikot saan käydä opiskelemassa neljänä päivänä viikossa, joten siten pääsen vähän lähemmäksi sitä rytmiä, jota noudatan harjoittelussani. Ja onneksi hiihtoloma osuu keskelle harjoittelujaksoa, joten pääsen silloin ottamaan vähän vauhtia palautumisen ja rentoutumisen voimin.

Työtahti toimii toisena huolenaiheena. Olen opiskeluissani huomannut, että en ole porukassani suinkaan nopeimpien ihmisten joukossa. Osin olen lohduttanut itseäni sillä, että pyrinkin tekemisessäni mieluummin tinkimättömään laatuun kuin nopeuteen, mutta rehellisesti sanottuna tuo periaate ei selitä kaikkea nopeuseroa muihin. Masennuksen vuodet ovat vieneet räjähtävän dynaamisuuden mennessään. Ikä tekee varmaan tietysti oman osansa.

Jo pelkästään harjoittelupaikan hakeminen tuotti oman kamaluutensa. Olen aiemmin tässä kirjoitussarjassani kertonut työnhakuun liittyvien itsetunto-ongelmien painolastista ja sama problematiikka nousi tietysti esiin, kun harjoittelupaikan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Pelkäsin, että minua ei otettaisi todesta tai minua ei haluttaisi harjoitteluun. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että harjoittelu on luonnollisesti, kuten alalla yleisesti, palkatonta ja muutenkin vastikkeetonta. Siten kynnys ottaa minut harjoitteluun luonnollisesti madaltuu. Silti en voinut oikein uskoa, että sain harjoittelupaikan sovittua ensimmäisellä puhelinsoitolla ja lyhyellä käynnillä tulevassa paikassani. Tämä valaa tietysti uskoa tulevaan laajemminkin.

Itsetunto-ongelmiin voi törmätä sitten kätevästi myös itse harjoittelun aikana. Epäröin oman ammatillisen osaamiseni kanssa ja pelkään, että osaamiseni puutteet tulevat harjoittelussa jotenkin kavalalla tavalla esiin. Opetuksen laatu oppilaitoksessamme ei ehkä ole sellaista, jota toivoisin, joten osa osaamiseni hämäristä kohdista johtuu varmastikin ihan siitä. Toisaalta väittäisin, että kaikenlaisessa ongelmanratkaisussa ja sinnikkyyden tarpeessa aiempi työurani sekä luonteenlaatuni voivat toimia vahvuuksina. Tämä spennaaminen liittynee tietysti myös siihen, että en ole koskaan ollut vastaavassa harjoittelussa vastaavanlaisessa yrityksessä. Epäröinnin takaa kurkkii onneksi suhteellisen usein luottamuksensekainen toivo: kyllä mä pärjään, koska olen lillunut paljon sakeammissakin sopissa.

Opiskellessa voi lymyillä lahjakkaasti mukavuusalueella, jos niin haluaa. Ja vaikka pidänkin vierailuista epämukavuusalueillani, koska siellä oppii kaikkein eniten, olen voinut näitä eri alueiden välisiä hyppelyitä säädellä aikalailla oman pääni mukaan. Olettaisin, että työelämässä ja ihan harjoittelussakin tällainen pomppuilu piilottelee määritellyn työtahdin takana.

Kaiken epäröinnin ohella tunnen myös suurta innokkuutta. Pääsen nyt näkemään aitiopaikalta, millaista tämän alan varsinainen työ on, miltä se tuntuu ja millaisia ihmisiä alalla toimii. Uskon myös siihen, että harjoittelupaikassa pääsen oppimaan asioita, joita oppilaitoksessamme ei olisi kuunaan pystynyt oppimaan.

Kiitos, että luet.