Tein eilen osana ryhmäterapiaprosessiani masennustestin. Sen sellaisen noin 30 väitteen testin, jonka pistemäärän perusteella voidaan määritellä, että miten vakavasta masennuksesta kärsin -siis jos kärsin ylipäätään.
Toki testin tekemiseen oli tarjolla vain hetki aikaa, joten pudottelin vastaukseni aikalailla miettimättä, mutta toisaalta niinhän tuo testi perimmiltään pitäisikin tehdä. Lonkalta heitettynä eikä mitenkään tarkemmin miettimättä. Fiilis kertoo enemmän kuin tuhat prosessoitua fiilistä.
Testin lopputulos meinasi huitaista minut alas tuolistani. Nimittäin pistemäärä osoitti, että minä olen toki hieman alla päin, mutta en kuitenkaan kärsi masennuksesta. Tahtoo siis sanoa sitä, että minulla ei tuon testin perusteella olisikaan enää sitä räksyttävää taakkapuudelia tuossa olkapäälläni, ei edes lievää masennusta.
Suhtauduin ihan rauhallisesti testin tulokseen, mutta tietenkin se teki minut saman tien mietteliääksi. Viimeaikaiset fiilikseni eivät ehkä puhu testin tuloksen kanssa ihan samaa kieltä, joten jollain tasolla rohkenen olla tuloksen kanssa eri mieltä. Mutta sitten toisaalta onhan kyllä myönnettävä, että minun fiilikseni ovat kokeneet merkittävää, nytkytellen nousujohteista kehitystä viime kuukaudet. Siten testin tulos antaa ainakin vahvasti viitteellisen tilannekuvan masennukseni tämänpäiväisestä olotilasta ja muutoksen suunnasta.
Minä olen paitsi kärsiny† masennuksesta jo aivan liian kauan, mutta sen lisäksi masennus on oikeastaan myös määrittänyt minua ja olemistani ja tekemistäni ainakin sen aikaa, kun olen tiennyt diagnoosistani, eli noin viimeiset viisi vuotta. Testin tulos antaa vihjeen siitä, että olen ehkä tulossa tilanteeseen, jossa minun pitää keksiä uusia attribuutteja olemiselleni ja tekemiselleni masennukseni ulkopuolella. Mikäs sen riemukkaampaa sinänsä, mutta tilanne on tymäkän uusi.
Jos minun pitäisi tehdä omasta kehityksestäni jonkinlaisen tiivistelmän, tuskin osaisin sitä tehdä. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut, en ole hoksannut jotain merkittävää asiaa tai tekniikkaa, ei ole tullut vastaan mitään mielen vallankumousta, joka olisi vapauttanut minut masennuksesta. En pysty kertomaan mitään yhtä, iskulauseeseen puristettavaa, sosiaalisesti ja tarinankerronnallisesti ylvästä asiaa, jonka koin, että näin kävi. Carpediemit ja sen sellaiset eivät saa minun kokemuksistani vertaistaan haastajaa.
Jos sitten olen hieman epäileväinen testituloksesta ja siten myös masennukseni tilasta, sen enemmän olen vielä epäileväisempi tilanteen pysyvyydestä. Elämä on sen verran päässyt minuakin kolhimaan 47 elinvuoteni aikana, että en enää kerralla usko mihinkään merkittävään käänteeseen ja sen lopullisuuteen. Tiedostan hyvin, että masennus voi hyvin vaania minua nurkan takana. Niin se tekee monelle. Tietysti, jos hyvin käy, marssin sen nurkan ohi sivuille vilkuilematta ja sinne se masennus jää sitten ruikuttamaan yksinäisyyttään. Kunnes menee lymyilemään seuraavan nurkan taakse. Tärkeintä on tietysti juuri se, että nautin olotilastani ja arvostan hyviä hetkiä.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 