Vähästähätkähtämättömyys

Muotitermejä tulee ja menee yhä kiihtyvällä vauhdilla. Viime aikoina on puhuttu kovasti resilienssistä. Markus Kajo käänsi termin oivasti twiitissään vähästähätkähtämättömyydeksi. Toki tuo käännös on tehty hieman kieli poskessa, luulen, mutta olen tykännyt siitä kovasti. Pidän suomen kielestä ja kaikki oivaltavat sanaleikit kolahtavat minuun kuin ensimmäinen kolikko säästöpossuun.

Tuo termi viittaa ikään kuin jonkin sortin palautumiskykyyn poikkeavista syötteistä, oli ne sitten ajatuksen tai fyysisen kokemuksen aiheuttamia. Kuinka me kestämme erilaisia kolhuja ja kuinka nopeasti ja hyvin me niistä toivumme. Pääsemme jatkamaan elämäämme, vaikka vähän päässä humahti.

Tietenkin resilienssistä on tullut sellainen utopian alttari, että vahvat ja kykenevät ihmiset eivät vähästä hätkähdä, vaan pystyvät jatkamaan tekemistään, vaikkei kaikki palaset olisikaan kohdallaan tai tiellä olisi kovastikin kumpareita ja juurakoita. Moderni luolaihminen jatkaa matkaansa ilmekään värähtämättä, vaikka kädessä roikkuisi täydellä purukalustollaan hauikseen tarrautunut vastoinkäymisten leijona. Täydellinen resilienssi on nykyaikaisen alfauroksen tai -naaraan ehdoton ominaisuus. Luusereilla on alhainen resilienssi ja heidän tekemisensä loppuu ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Just joo.

Stereotyyppisesti voisi kuvitella, että kaltaisellani suhteellisen sakeasti masentuneella resilienssiviisari ei mittarissa oikein edes värähtäisi, mutta tässäkin on taas yksi harhaluulo, joka usein liitetään masentuneisiin. Onkin suhteellisen epäloogista, että miten sellainen ihminen, jolle on välillä vaikeaa edes nousta sängystä, voi ylipäänsä tehdä mitään, jossa kohtaa vaikeuksia tai poikkeamia. Hyvä lukijani, kuten niin monessa muussakin asiassa, arkijärkeinen logiikka ei tässä ihan toimi. Ainakaan aina.

Jos minua itseänikin hämmentää välillä se, miten paljon ja tarvittaessa hankalaa tekemistä kestän, niin hämmentää se tietenkin kanssaihmisiäkin. Kyllä, masennuksestani huolimatta kykenen joskus tekemään vaativiakin asioita ja jopa puskemaan yllättävänkin harmaiden kivien läpi. En mene hetkessä rikki, eikä minun henkiset ja fyysiset voimavarani ole kadonneet masennuksen myötä mihinkään – tiettyyn rajaan asti. Nimittäin maksun aika koittaa minullakin, ja se aika tulee ehkä nopeammin kuin jollakin muulla. Jos tsemppaan ja venyn, niin hyvä, mutta siitä voi sitten seurata sellainen väsymys ja uupumus, jota on jopa hankalaa kuvailla. Tokki näin käy ihan ei-masentuneillekin, mutta raja tsemppaamisen ja uupumisen välilä ei ehkä ole niin selvä. Ennen selkeää sairastumistani painoin menemään monta vuotta sellaisella tekemisen raivolla, että en vain kuulostellut itseäni enkä vointiani. Tein vain, elin sellaista elämää kuin kuvittelin minun haluavani ja vääjäämättä ajauduin koko ajan enemmän kohti täydellistä pysähtymistä. Jos työni ei olisi loppunut yllättäen seitsemän vuotta sitten, ehkä sitten kroppani olisi tiltannut tavalla tai toisella. Tai pääkoppani. Stoppi oli tulossa, sen ymmärsin jollakin tasolla, mutta en jaksanut välittää. Nyt tunnistan tuon stopin ja osaan hellittää äärimmäistä tsemppaamista paremmin ajoissa, etten aja itseäni aivan piippuun.

Joskus tsemppaaminen on hyvästä, saan tehtyä itselleni tärkeitä asioita vaikka sitten varavoimalan turvin. Pitää vaan tekemisen aikana, ennen ja jälkeenkin koko ajan miettiä tsemppaamisen hintaa. Siis sitä, että kannattaako juuri sillä hetkellä yli normaalivoimien tekeminen, jos tietää, että sen jälkeen joutuu ottamaan lungimmin. Hintaa pitää kysyä ja hinta pitää hahmottaa. Tosin jos jäisin vain lepäämään laakereilleni, nykytilanteessani en voisi oikein tehdä yhtään mitään, jos en välillä käyttäisi varapattereitani. Ja vähän ylättäen ne varapatterit taitavat vetreytyä käytössä ja latautuvat ehkä nykyään aavistuksen nopeammin kuin joskus taannoin. Silti tietenkin matkaa omaan normaaliin näyttää olevan melkeinpä silmänkantamattomiin.

Ilman varavoimalaitostani en opiskelisi, en kävisi stand up -lavoilla enkä varmaan juoksisikaan. Niillä on hintansa, mutta niillä on myös ainutlaatuinen tuloutus.

Kiitos että luet.