”Verbrennen musst du dich wollen in deiner eignen
Flamme: wie wolltest du neu werden, wenn du nicht
erst Asche geworden bist!” Sinun täytyy haluta palaa omassa tulessasi: miten pystyt uudistumaan, ellet ole ensin tullut tuhkaksi! Näin koukeroisesti uudistumista maalaili Friedrich Nietzsche kirjassaan Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra).
Tällaista nollaamisen tai puhtaalta pöydältä aloittamisen kautta uuteen ja uljaaseen pääsemisen myyttiä ovat toki viljelleet muutkin kuin Nietzsche. Kautta aikain on toiveikkaasti ajateltu niin, että jos ihmisen elämä on kovin arvoton tai toimimaton, täysin uusi suunta on hyvä tapa yrittää löytää elämästään elämisen arvoinen tilanne.
Puhtaalta pöydältä aloittaminen on tietenkin vain teoreettinen tilanne eikä se päde aidosti tosielämässä. Mehän olemme historiamme tuotteita, siis kaikki se, jota olemme elämämme varrella kohdanneet, on jalostanut meitä, satuttanut, haavoittanut tai viisastuttanut. Siksi onkin oikeastaan hyvä, että mitään nollaamista ei todellisuudessa ole tarjolla. Viisautta on se, että myöntää menneisyytensä ja ottaa siitä kaiken irti otettavissa olevan kokemuksen hyötykäyttöön.
Toisaalta tuollaisen nollaamisen voi pyrkiä toteuttamaan osittain. Ja sitähän ihmiset tavallaan tekevät päivittäin. Yritämme unohtaa sellaiset asiat, jotka meitä satuttavat tai lamaannuttavat. Pyrimme eteenpäin huolimatta niistä asioista, jotka hidastuttavat menoamme.
Meillä masentuneilla, tai ainakin minulla on se piinaava taipumus, että nuo ikävät asiat eivät oikein kunnolla pääse unohtumaan, vaan päin vastoin saavat kiusallisen usein aivan liian suuren roolin ajattelussa tai tunnemaailmassa. Tämän taipumuksen raskauttamana sitä ehkä välillä toivoisikin, että jonkin sortin nollausnappula löytyisi käden ulottuvilta, jotta saisi tietyn rauhan menneisyyden pauhulta. Monihan tuollaista nollausta sitten yrittääkin kummallisilla keinoilla, kuten alkoholin tai päihteiden avulla. Turhaan, tietenkin. Mielialalääkitys kaiketi toimii parhaimmillaan siten, että se hinkkaa menneisyyden kirveen terästä pahimmat särmät pois. Unohdusta voi toki löytää ihan muillakin keinoilla, kuten vaikkapa urheilulla tai taide-elämyksillä.
Ajatus palamisesta ja tuhkasta nousemisesta on tarkemmin ajateltuna sangen pöhkö. Silti jokin piirre tuossa myytissä kiehtoo. Ainakin minä tietäisin varsin monta sellaista seikkaa, jotka voisin heittää unohduksen roviolle vaikka saman tien. Ajatusleikkinä se tuntuu lohdulliselta. Mutta kokonaisuutena, sinä ihmisenä, joka tänään olen, en kyllä suostuisi roviolle astumaan. Minun tuhkissani olisi tuskin löydettävissä mitään elinvoimaa. Tämän kokonaisuuteni kanssa ajattelin pärjätä viimeiseen henkäykseeni asti.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 
Joka aamu saamme uuden mahdollisuuden kohtaamaan tulevan päivän. Aloitamme tavallaan alusta vaikka emme silti tyhjästä vaan saamme itse valita ajatuksemme ja myös miten suhtaudumme asioihin ja myös tunteisiimme. Luit oikein: Me voimme itse valita.
Masentuneena ehkä ei aina ole niin helppoa sisäistää ajatusta että me itse voisimme jotenkin ohjailla elämäämme, mutta kyllä se osiltaan on niin. Ehkä joskus pitää katsoa sisintään ja kysyä itseltään missä kuopassa istuu jos mieli on jatkuvasti musta: Kannanko uhrin painavaa viittaa ylläni?
Ja jos niin on mitä voin itse tehdä parantaakseni tilaani?
Tänä keväänä laitoin siemeniä itämään antamaan toiveekkuutta keväästä pitkän, synkän talven jälkeen. Nyt karaisen niitä pieniä, hentoja taimia kohtaamaan erilaisia ilmanaloja, kestämään sekä auringon porotuksen ja myös sadekuurotkin. Ihan niin kuin mekin olemme saaneet elämämme varrella kokea erilaisia ”ilmanaloja” ja tulleet karaistuneiksi. Niiden kokemusten ei siis ole tarkoitus lannistaa meitä vaan antamaan työkaluja selviämään eteenpäin. Riippuu itsestä miten tähänkin asiaan suhtautuu – lannistunko vai karaistunko?
TykkääTykkää
Hei, Eeva-Liisa! Kiitos hienosta kommentista. Kyllä, tavallaan me alamme joka päivä elämämme uudestaan, mutta silti menneisyys kyllä piillee kaikessa, mitä teemme, myös päätöksissämme. Sen ei tietenkään pitäisi olla taakka, mutta niin se vain välillä menee.
TykkääTykkää
Kuunteletko sinä sisintäsi? Kuunteletko muita?
TykkääLiked by 1 henkilö
Hei, Eeva-Liisa! Mainio kysymys ja tietenkin vastaan, että kyllä. Kyllä kuuntelen sisintäni, kuuntelen myös muita. Tosin en ole ihan varma siitä, kuuntelenko oikeita määriä tai oikeita asioita. Muilta ihmisiltä saa kyllä hyvää syötettä, mutta myös huonoa. Sama tietysti pätee sisimpääni. Koen niin, että masentuneella on alentunut kyky erottaa huono ja hyvä syöte toisistaan. Se on ehkä yksi masennuksen pahimpia oireita.
TykkääTykkää
On totta että masentunut usein kiinnittää huomionsa niihin huonoihin asioihin herkemmin kuin hyviin.
Se ”taito” on ollut meille hyvin tärkeä jo vuosituhansia sitten eloonjäämisen kannalta kun piti olla varuillaan piilevistä vaaroista. Ne reaktiot ovat jossakin vieläkin meidän soluissa vaikka nk vaaroja ei enää olekaan, ainakaan siinä määrin tai niin vakavasti otettavia että henkemme olisi vaarassa. Mutta on raskasta elää jos juuri ne dominoivat kaikkea.
Ehkä tuota kuuntelu-teemaa voisi miettiä tältäkin pohjalta: Olenko minä paremman elämän arvoinen? siis sellaisen jossa minua arvostettaisiin huolimatta puutteistani, omana itsenäni..
TykkääLiked by 1 henkilö