Aika on liian hidas heille jotka odottavat, liian nopea heille jotka pelkäävät, liian pitkä heille jotka surevat ja liian lyhyt heille jotka iloitsevat. Mutta heille, jotka rakastavat, aika on ikuinen. (Henry van Dyke)
Kun annan itselleni luvan ajatella oman elämäni kulkua viime vuosien aikana, jään kovin helposti haukkomaan henkeäni. Kuusi vuotta sitten elämäni muuttui sellaisella tavalla, jota en oikein olisi uskonut etukäteen tapahtuvaksi. Työ meni alta ja vuosien eläminen jaksamisen reserveillä oli jättänyt sen verran jälkiä, että minun oli vihdoin aika ottaa hetki rauhallisemmin. Tai niin ainakin luulin. Päätin ottaa muutaman kuukauden rennosti ja sen jälkeen minun oli tarkoitus opiskella kesken jäänyt yliopistotutkinto valmiiksi. Aika nopeasti totesin, että opiskelu ei ottanut kipinää ja työnahaku alkoi heti alusta tuntua todella tahmealta.
Vähä vähältä masennukseni alkoi viimein ottaa niin paljon voimaa kuin se suinkin kykeni ottamaan. Tavallaan elämäni pysähtyi pikku hiljaa, ikään kuin varkain, mutta toisaalta ei mitenkään salaa. Huomasin vähitellen voimieni hiipuvan vääjäämättä, enkä oikein jaksanut taistella sitä kehitystä vastaan.
Meni kolmisen vuotta, kunnes sain eräänlaisen lottovoiton ja tapahtui se, mitä ei yleensä tapahdu: minut soitettiin kotoa töihin. Otin työn tietenkin vastaan ja yhtäkkiä, parissa päivässä pitkäaikaistyöttömyys oli vaihtunut hektiseen työkuvioon. Olin kuitenkin päätynyt konkurssikypsään korporaatioon, joten ei mennyt kauaakaan, kun tuokin työ lähti alta. Se ikävä puoli tuossa kokemuksessa oli, että tapani mukaan antauduin töihin niin innolla, että se työkokemus otti paljon, paljon enemmän kuin antoi ja työkykyni oli tuon työn jälkeen entistä heikompi.
Koen oman käsitykseni ja kokemukseni ajan kulusta olevan sangen kummallinen, kaksi- tai monijakoinen ja outo. Omassa arjessani päivät seuraavat toisiaan kuin rahtijunan vaunut, mutta sitten toisaalta tuntuu, että elämässäni ei oikein tapahdu yhtään mitään. Nyt kun mietin viimeistä kuutta vuotta, koen, että se on pitkä aika – noin 2000 päivää – mutta en ole niiden aikana saanut kunnolla edistetyksi elämääni. Tuon ajan puitteissa olisin voinut hyvin saada itselleni uuden ammatin, olisin voinut oppia oman elämäni Brian May -kitaristiksi tai mitä tahansa. Kirjoittaa kirjan tai jotain selllaista. Olen lähinnä tänä aikana kuluttanut tätä nojatuolia, jolla nytkin istun.
Puhuin tästä tematiikasta myös terapeuttini kanssa. Hän kehotti minua (tämä oli yksi hänen harvoista kehotuksistaan) armeliaisuuteen: olin toipilaana. Kyllä, ymmärrän sen, että masennuksesta ei toivuta hetkessä, mutta tässä tulee esiin masennuksen ikävä puoli: se ei ole sellainen selkeästi diagnosoitava sairaus, josta voisi jonakin päivänä kenties saada lääkäriltään selkeä toteamus: ”nyt olet tervehtynyt”. En siksi osaa suhtautua omaan olemiseeni ja tekemiseeni toipumisena, vaan koen sen enemmänkin pelkkänä olemisena. Ei siis hyödyllistä joutilaisuutta, vaan pelkkää joutilaisuutta.
Tuo Henry van Dyken sitaatti puhuttelee minua todella paljon. Koen, että minun suhtautumiseni aikaan näkyy kaikissa noissa puolissa, jotka hän mainitsee. Minä odotan, minä pelkään, minä suren ja ajoittain toki iloitsenkin. Rakastan myös, sen verran kuin kykenen. Aika on siis minulle yhtäaikaa liian hidas, liian nopea, liian pitkä ja liian lyhyt. Ja ennen kaikkea sitä kaiketi on minulla iättömyyden verran. Tämä ajatuskehikko kuvaa sitä paradoksia, jossa elän. Joka päivä. Se tekee elämästäni toki tavallaan erittäin rikasta. Mutta myös raskasta.
Kiitos, että luet.
Tahmeat jalat 
Kyllä mä olen ajatellut, että kun mä olen tarpeeksi kauan ollut toipilaana ja tunnollisesti tehnyt palautumista edellyttäviä toimenpiteitä, tulee päivä, jolloin terapeuttini toteaa ”nyt pärjäät ilman minua”. Sehän on jo yrittänyt ehdottaa että harvennamme viikoittaista tapaamisväliä. Mutta jos silloin palaan entiseen suorittajamoodiin olen samantien takaisin vastaanotolla.
Oleellista on joutilaisuuden ja hyödyllisen tekemisen suhde. Tänä kesänä olin muutaman kuukauden kokonaan joutilaana ja nyt syksyllä olen pikkuhiljaa, tunnustellen, nostanut tekemisen määrää. Viime kuussa tein jo noin 20 tuntia viikossa opiskelua/työtä. Ensi vuoden alusta mun pitäisi olla virallisesti 100 % työkykyinen, sillä silloin loppuu sairaspäivärahan maksu. En usko että pystyn vielä silloin tekemään 40 tuntia viikossa työnkaltaista toimintaa, vaan tarvitsen enemmän joutilaisuutta. Aion ottaa jatkossa niin paljon joutilaisuutta kuin tarvitsen, tuntuu että on pakko.
Ajasta on tullut kallisarvoista. Joskus huonosti nukutun yön jälkeen on vain tunti ahkeraa aikaa ja 23 tuntia pakkojoutilaisuutta, mutta silloin voi kerätä inspiraatiota seuraavaan päivään, jolloin on useampia tunteja energistä aikaa! Ja silloinhan edellisen päivän joutilaisuus on ollut kovinkin hyödyllistä.
En siis ajattele että ”sitten kun olen terve voin taas painaa tukka putkella”, vaan tällaista tämä elämä on, tulee aina olemaan ja on ollut aiemminkin, vaikka en sitä tajunnut: itsestään on pidettävä huolta, jotta pysyy työkykyisenä.
TykkääTykkää
Hei taas, Riina!
Niin, tuo ”pärjäät ilman minua” on tietysti eri asia kuin se, että on parantunut masennuksesta. Ainakin mä koen, että juuri nyt pärjään ilman terapiaa, mutta en todellakaan ole masennuksesta vapautunut.
Olet oikeassa tuossa joutilaisuuden ja hyödyllisen tekemisen suhteesta. Sen optimi tietenkin vaihtelee riippuen ajankohdasta ja jaksamisen vaihtelusta. Meidän hyvinvointiyhteiskunta vain tunnistaa todella huonosti tuon vaihtelevuuden ja sen takia tuet ja työsuhdemallit ja muut ovat aika kankean oloisia.
Itse ajattelen, että tuo mainitsemasi ajan kallisarvoisuus taitaa mulla tulla siitä, että tunnistaa oman elämänsa rajallisuuden; joskus tulee se hetki, kun henkäisen viimeisen kerran ja tietenkin todennäköisyys kasvaa sille joka päivä, kun vanhennutaan.
Sinulla on tervettä realismia elämän suhteen. Kyllähän tässä tilanteessakin kaikkein fiksuinta on vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja todeta, että nämä on ne eväät, jotka minulla on juuri nyt käytettävissä.
TykkääTykkää