Masennuksen ja häpeän symbioosi

Kyllä, en haluaisi myöntää sitä, mutta minä häpeän masennustani ja häpeäni ruokkii masennustani. Siinäpä minulla on tarjolla sangen viheliäinen noidankehä.

Tiedän totta kai sen, että mikään mielenterveyden harhapolku, kuten masennus, ei ole eikä pitäisi olla häpeän aihe kenellekään, mutta kun tämä prosessini pyörii niin tunnetason syvimmissä kerroksissa, että sen estäminen ei olekaan niin kovin helppo juttu.

Olen näissä kirjoituksissani pala palalta myös käsitellyt niitä aiheita, jotka aiheuttavat minussa häpeää. Muistiongelmat, aikaansaamisen ongelmat, haasteet tehdä päätöksiä, ainaiselta tuntuva ilottomuus ja sen näkyminen ulkomaailmaan, ne kaikki aiheuttavat häpeää. Kun lisätään vielä alituinen osattomuuden ja osaamattomuuden tunne, voimattomuus, etäiseltä vaikuttaminen, hallinnan puutteen aiheuttama ärtymys ja uniongelmat, niin soppa vaan sakenee entisestään.

En ihan usko, että yllä on lueteltu edes kaikki syyt, jotka aiheuttavat minussa häpeää, mutta onpa lista ainakin häivähdyksenomainen kosketus siihen maailmaan, jossa elän. Nyt kun kirjoitin nuo kaikki ylös, huomaan järkeni puskevan vastavirtaan: eihän noista voi mitenkään järjellä ajateltuna kokea edes häpeää. Nuohan ovat inhimillisiä ominaisuuksia, kaikiilla on tuon kaltaisia haasteita elämässään. No ei, taas kerran, järkeily ei ihan kokonaan auta. Mutta täytyy sanoa, että juuri tuo luetteloiminen auttaa myös tunnetasolla saamaan asiaan jotain -jos ei nyt järkeä, niin ainakin- järjestelmällisyyttä ja se taas auttaa käsittelemään asiaa.

Totuus on se, että en haluaisi olla masentunut, tuskin kukaan haluaa. Tässä sitä vaan ollaan ja tässä sitä yritetään kamppailla näiden asioiden kanssa.

Häpeä ja sen pelkääminen aiheuttaa itselleni tällä hetkellä kyllä sangen kovaa vaivaa. Haluan nimittäin peitellä häpeää aiheuttavia asioita ja ilmiöitä elämässäni. Häpeä ei nyt ole sellainen tunne, jota kovin mielellään toitottaisi muille. Minulle on esimerkiksi sangen kovaa kauhua herättävä kysymys, että mitä minulle kuuluu. En haluaisi kertoa totuutta, mutta valehtelu tuntuu myös typerältä. Siispä käytän kiertoilmaisuja tai kerron vain niistä vähäisistä asioista, jotka herättävät minussa iloa ja riemua. Niitäkin onneksi sentään on. Se on tavallaan sääli, että en tässä pyri rehellisyyteen, mutta toisaalta ajattelen niin, että en halua kuormittaa muita omilla totuuksillani. Enkä suoraan sanottuna aina itsekään halua lausua ääneen niitä asioita. Joskus puhe aroista asioista helpottaa, mutta joskus ne myös saavat lisäpontta toistelusta.

Nyt jotenkin tuntuu siltä, että tämä kirjoitus jää hieman vajaaksi. Nimittäin tähän loppuun olisi jotenkin riemukkaan mukavaa antaa parannuskeino tähän kelvottomaan masennuksen ja häpeän toisiaan tukevaan yhteiseloon. Mutta minulla sitä ei nyt ole antaa sinulle, hyvä lukijani. Paitsi tietenkin se, että pyristelee masennuksesta eroon tavalla tai toisella. Ja niitä keinoja onneksi on tarjolla. Minullekin.

Kiitos, että luet.