Salattu elämäni yhtäkkiä julkiseksi – ehkä

Kirjoitan tätä hetkellä, jolloin Vastaamo-tapauksen ensimmäiset hyökyaallot ovat jo pyyhkäisseet elämäni rantaviivaan ja odottelen seuraavia tapahtumia. Kyllä, kuulun niihin, joille Vastaamo laittoi viisi päivää sitten viestiä, että minun tietoni on tietomurron yhteydessä varastettu ja ne ovat siirtyneet suhteellisen varmasti murtautujan haltuun. Polun seuraava mutka ei sitten periaatteessa yllättänyt enää niin paljoa, kun pari päivää sitten sain kiristäjältä sähköpostin, jossa hän halusi bitcoineja, jottei hän julkaisisi tietojani netissä.

En ole kertonut masennusdiagnoosistani kovinkaan laajalti, vaan ystäväpiirissäni on yhden käden sormilla lueteltava määrä ihmsiä, joille olen tästä asiasta kertonut. Lisäksi on eräs rajattu ja luotettu tuttavapiiri, jolle olen masennuksestani kertonut erään ryhmässä käydyn keskustelun yhteydessä. Muuten olen tästä asiasta vaiennut systemaattisesti. Tosin tässä on mainittava, että olen masennustani käyttänyt komiikassani, mutta genreen kuuluu olennaisesti se, että minä-muodossakin kerrotut jutut eivät aina pidä paikkaansa, joten tuota kertomista ei voi pitää aivan yhteismitallisena tunnustuksena verrattuna varsinaisiin keskusteluihin eri ihmisten kanssa. Olen pitänyt piilossa diagnoosini, sairauteni tai karikkoni, miksi masennusta sitten kulloinkin nimitän, ihan sen takia, että en halua positiivista tai negatiivista leimaa itselleni. Tästä leima-asiasta voisi kirjoittaa ihan oman tekstinsä, joten en puutu tällä erää tämän enempää. Olen joka tapauksessa pitänyt tilani tarkoin rajatun joukon tiedossa ihan omista syistäni.

Nyt kun kiristäjä sitten uhkaa kertoa tietojani julkisessa verkossa, olen joutunut miettimään omaa identiteettiäni aika perusteellisesti uudestaan. Eihän se välttämättä ole huonokaan asia, mutta juuri nyt ainakin tuntuu aivan liian vaivalloiselta, että miettisin itselleni edes jollakin tavalla hallinnassa olevan ulkoisen tarinani uudelleen. Olen siis tilanteessa, jossa en välttämättä pysty hallitsemaan sitä, mitä minun tilastani viestitään ulospäin. Se on yksi tekijä, joka tekee tästä tilanteesta niin epäreilun tuntuisen.

Toisaalta on aivan perusteltua esittää kiusallisen helppo kysymys: entäs sitten? Jos ihmiset tietäisivät masennuksestani, miten se vaikuttaisi mihinkään? Kysymys on toki helppo, mutta vastaus ei sitten ole niinkään. Monimutkaisuuden kaihtamiseen perustuu koko oma valintani leimojen välttämisestä. Sen toki tiedän, että maailmani ei tiedon paljastumiseen kaatuisi, mutta se maailma saattaisi olla minulle liian kompleksi elää, ainakin hetkellisesti. Masentuneita on maailmassa lukemattomia, enkä siis ole todellakaan yksin tätä tietä kulkemassa. Monella menee masennuksensa kanssa vieläkin huonommin kuin minulla. Tässä se varsinainen ansa lymyää: muut eivät elä minun elämääni, vaan minä itse. Toisten vieläkin suurempi hätä ei tee minua onnelliseksi. Eivätkä toisten selviytymistarinat synnytä omaa selviytymistäni.

Kaikeksi onnekseni varsinainen terapiasuhteeni ei ole Vastaamossa, vaan ihan jossain muualla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ne pahimmat ja arimmat terapiassa kertomani asiat eivät ole tämän tietovuodon piirissä millään tavalla. Mutta olen muutamaan kertaan käynyt Vastaamon terapeutilla vuosia sitten, enkä tiedä vielä tässä vaiheessa, mitä kaikkea heidän järjestelmäänsä on kirjattu. Tämä tietämättömyys kaihertaa luvalla sanoen varsin paljon.

Somessa on viime päivät pyörinyt eittämättä empatiaan ja hyvään tahtoon perustuvaa viestintää, jossa käyttäjät kertovat, että he eivät tule osallistumaan mitenkään yksityiseksi tarkoitetun tiedon levittämiseen tai lukemiseen. Voin kertoa näin omasta näkökulmastani sen, että minua ei lohduta kovinkaan paljoa se, että joku kansanedustaja tai vaikkapa Facebook-kaverini ei lue tietojani tai levitä niitä. Sehän on jo inhimillinen oletusarvo, kukaan täys- tai osajärkinenkään ei tee tuollaista. Nyt on kyse siitä, että tieto on hankittu rikollisella tavalla ja sitä on myös jo yritetty käyttää rikollisiin tarkoituksiin. Ja saatetaan käyttää jatkossakin. Siinä tilanteessa eivät sosiaalisessa mediassa vaeltavat kiertokirjeet ja häshtagit paljoa auta.

Yksi seikka on myös jäänyt liian vähälle huomiolle julkisessa keskustelussa. Se on Vastaamon vastuu. Vaikka itse tiedon anastaja on se varsinainen rikollinen, niin rikosta ei olisi ylipäänsä päässyt edes syntymään, jos Vastaamo olisi järjestänyt tietoturvansa sellaiselle tasolle, ettei sitä pystytä murtamaan. Missään ei ole ollut mainintaa, että tekijä olisi oman genrensä nero, joten Vastaamon rooli tässä tietomurrossa on eittämättä merkittävä. Minä olen ollut luottamussuhteessa Vastaamoon, en rikoksen tekijään. En tätä taustaa vasten näe Vastaamoa rikoksen uhrina. Uhreja olemme me kymmenet tuhannet Vastaamon asiakkaat.

Rikos oli tiedossa ainakin Vastaamolla ja poliisilla melkein kuukauden ennen sen julkituloa. Siksi voi ihmetellä aivan aiheesta, miten vähän tukea on tarjolla rikoksen varsinaisille uhreille tässä tilanteessa, juuri nyt. Poliisi kertoo mahdollisimman vähän, muut viranomaiset ovat lähinnä hiljaa, Vastaamo rikkoo päättäväiseltä tuntuvaa hiljaisuuttaan pienimuotoisilla kliseisiin perustuvilla kirjoituksilla nettisivuillaan. Vapaaehtoisvoimin toimivat auttavat puhelimet ruuhkautuvat pahasti. Toivon, että nyt alettaisiin määrätietoisesti alkaa auttaa kaikkia tarvitsevia alkaen kaikkein eniten apua tarvitsevista. Kenenkään ei saa antaa vaipua lopulliseen kuoppaan moraalittoman tapauksen takia. Yksikin kiikkuun itsensä kiskaissut ihminen on liikaa. Yksikin pelon takia käymättä jätetty terapiaistunto on liikaa.

Kiitos, että luet.